Ram ram Ludia - Hyvästi kyläni

Magi Viljasen valokuvateoksia
Kulttuurien museo 27.2.2009 - 3.1.2010
Tennispalatsi, Helsinki

Kulttuurien museossa yli puoli vuotta avoinna olleella näyttelyllä on varsin dramaattinen nimi. Eikä nimi petä; valokuvataiteilija Magi Viljasen kuvista koostetulla näyttelyllä on myös dramaattiset taustat. Valokuvien kohde, kastittomien intialaisten kylä Ludia, tuhoutui lähes täydellisesti maanjäristyksessä vuonna 2001. Viljanen on tehnyt lukuisia matkoja kylään ennen ja jälkeen luonnontuhon ja tallentanut suomalaisnäkökulmasta katsottuna vierasta ja alkeellista elämänmenoa arvokkaalla tavalla.

Viljasen näyttely on yhtäaikaa sekä ärsyttävä ja kiehtova että kaunis ja ruma. Näyttelystä ei voi puhua pelkkinä kuvina, sillä kuvien kanssa lähes yhtä suureen asemaan nousee näyttelyn ripustus. Kuvia on esillä paitsi perinteisinä näyttelyvedoksina, myös läpinäkyvinä plekseinä samoin kuin enemmän tai vähemmän liehuvina kankaina ja katosta roikkuvina kuutioina.

Näyttelysaliin päästyäni huomaan ensitöikseni miettiväni, miksi tämä näyttely ei ole esillä Valokuvataiteen museossa. Näyttelykävijä joutuu heti saliin tultuaan pujottelemaan valokuvien välissä. Idea on hauska, mutta epäkäytännöllinen. Viljasen panoraamamuotoiset kylänäkymät ovat alaviistoon sijoitetuilla plekseillä, ja on oikeastaan aivan sama, katsooko kuvia edestä vai takaa. Kuvien muoto tukee aiheita, mutta läheisempi tutustuminen kuviin on hankalaa, sillä pleksi heijastelee häiritsevästi ympäröivää huonetta. Kovin kaukaakaan kuvia ei voi katsoa, sillä kuvat on sijoitettu tiiviisti toistensa tuntumaan.

Viljasen henkilökuvat huokuvat lämpöä ja vuorovaikutusta valokuvaajan ja kuvattavien välillä. Jokaisella kuvalla olisi tehoa yksinäänkin, mutta miksi ihmeessä ne on sijoitettu yhteen rykelmään? Yksittäiset kuvat hukkuvat massaan, ja jokainen potretti syö viereen sijoitetun kasvon tehoa. Takanurkan kuvapareista sen sijaan pidän kovasti. Niissä samannäköiset ja -oloiset ihmiset poseeraavat kuvaajalle samantyyppisissä asennoissa. Kekseliästä!

Ryhmäkuvat on painettu kankaille, ja niistä on koostettu teltanseiniä. Tässä vaiheessa näyttelykierrosta ripustus alkaa viehättää minua. Viljasen näyttelyä ei ole tehtykään perinteiselle valokuvanäyttelyiden kiertäjälle. On hienoa, että valokuville ja valokuvataiteelle löydetään uusia esitysmuotoja, ja sitä kautta myös uusia katsojia. Viljasen kuvien sommittelut, muodot ja valot ovat kohdallaan, mutta se ei ole tämän näyttelyn itsetarkoitus. Tärkeintä on tunnelma ja inhimillinen lämpö.

Palaan vielä näyttelysalin alkuun. Pujottelen pleksien väleissä, katson jokaisen kuvan potrettirykelmistä, ja nyt ne avautuvat minulle aivan eri tavalla. Kierrän kuvaparit ja suuntaan ilmavirtausten heiluttamiin telttoihin. Tätä näyttelyä kannattaa tulla katsomaan - ja sitä kannattaa myös katsoa uudella asenteella.