Unkarilaiset Mestarit, Brassaï, Capa, Kertész, Moholy-Nagy, Munkácsi
Tampereella 7.11. - 5.12.2009 TR1:ssä.
Tamperelaiset olivat onnistuneet saamaan vanhojen unkarilaisten mestarikuvaajien kuvia näyttelyksi. Mukana oli muutama alkuperäinenkin vedos, useimmat olivat vedostettu muistaakseni 1960- ja 1970-luvuilla.
Capan ja Kertészin kuvia olen nähynyt paljon ennenkin, lähinnä kirjoista. Oli hienoa nähdä "oikeita valokuvia" kirjoista katsomisen lisäksi. Molemmilta oli mukana monta hienoa kuvaa. Tosin Kertésziltä olisin itse valinnut hieman eri kuvat. En kylläkään tiedä olivatko eri kirjoissa nähdyt kuvat edes valittavissa. Tosin näyttelyn kuraattorin esipuheen mukaan kuvia oli valittavissa tuhansia. No joka tapauksessa esillä olevat kuvat olivat hienoja. Molempien kuvat olivat puhuttelevia, eri tavoilla tosin. Tekniikka tuki molemmilla itse kuvaa (eikä päinvastoin, kuten turhan usein varsinkin nykyään näkee).
Kertészilta oli onneksi mukana eräs suosikkini hänen monista hienoista kuvistaan. Kuva, jossa juna kulkee takana ylhäällä olevalla sillalla ja etualalla mies kantaa paketoitua taulua tms. Näiden kahden aiheen lisäksi kuvassa on paljon muutakin, ja vieläkin ihmettelen ja tutkin kuvaa ja yritän päästä selville siitä. Kerrassaan mainio kuva:
http://www.bbc.co.uk/photography/genius/gallery/kertesz.shtml
Muut kolme mestaria olivat minulle aiemmin jääneet hieman vieraammiksi.
Brassaïlta ei ollut kovin montaa kuvaa. Esilläolleet olivat kaikki hieman erityyppisiä alkaen pariisin iltaelämän kuvista ehkä jonkinlaisiksi cityscape-tyyppisiin kuviin. Mukana oli myös muotokuva Picassosta miljöössä. Kummastuksekseni tätä kuvaa hallitsee tavattoman suuri kamiina varjoineen. Jäin pohtimaan miksi juuri kamiina, kun kyse oli Picassosta. No ehkä siihen joku selitys on.
Moholy-Nagyltä oli mukana kokeellisia kuvia, fotogrammeja ja päällekkäisvalotuksia. Ne eivät minua juuri puhutelleet. Muutama "tavallinenkin" kuva häneltä oli esillä. Niissä aiheita oli käsitelty tavanomaisesta poikkeavasti ja näkökulma aiheisiin oli vieläkin katsottuna "moderni".
Munkácsilta oli mukana muotikuvia 30- ja 40-luvuilta. Myös hänen tunnetuimpiinsa kuuluva kuva kolmesta pojasta Tanganjika-järvellä oli mukana. Muutamasta näyttelyssäkin olleista kuvissa näkyy tyyli, jonka Cartie-Bresson vei myöhemmin vielä pidemmälle.
Kaiken kaikkiaan näyttely oli hieno kokemus. Valitettavasti näyttely oli Suomessa vain vähän aikaa eikä kiertänyt muualla. Harmi, sillä näyttelyn kuvat olisivat ansainneet vieläkin enemmän katsojia kuin nyt muutamassa viikossa ehti käymään. Onneksi ainakin sinä päivänä kun vierailin näyttelyssä, katsojia oli ilahduttavan runsaslukuisesti.
tiistai 8. joulukuuta 2009
lauantai 12. syyskuuta 2009
Ram ram Ludia - Hyvästi kyläni
Magi Viljasen valokuvateoksia
Kulttuurien museo 27.2.2009 - 3.1.2010
Tennispalatsi, Helsinki
Kulttuurien museossa yli puoli vuotta avoinna olleella näyttelyllä on varsin dramaattinen nimi. Eikä nimi petä; valokuvataiteilija Magi Viljasen kuvista koostetulla näyttelyllä on myös dramaattiset taustat. Valokuvien kohde, kastittomien intialaisten kylä Ludia, tuhoutui lähes täydellisesti maanjäristyksessä vuonna 2001. Viljanen on tehnyt lukuisia matkoja kylään ennen ja jälkeen luonnontuhon ja tallentanut suomalaisnäkökulmasta katsottuna vierasta ja alkeellista elämänmenoa arvokkaalla tavalla.
Viljasen näyttely on yhtäaikaa sekä ärsyttävä ja kiehtova että kaunis ja ruma. Näyttelystä ei voi puhua pelkkinä kuvina, sillä kuvien kanssa lähes yhtä suureen asemaan nousee näyttelyn ripustus. Kuvia on esillä paitsi perinteisinä näyttelyvedoksina, myös läpinäkyvinä plekseinä samoin kuin enemmän tai vähemmän liehuvina kankaina ja katosta roikkuvina kuutioina.
Näyttelysaliin päästyäni huomaan ensitöikseni miettiväni, miksi tämä näyttely ei ole esillä Valokuvataiteen museossa. Näyttelykävijä joutuu heti saliin tultuaan pujottelemaan valokuvien välissä. Idea on hauska, mutta epäkäytännöllinen. Viljasen panoraamamuotoiset kylänäkymät ovat alaviistoon sijoitetuilla plekseillä, ja on oikeastaan aivan sama, katsooko kuvia edestä vai takaa. Kuvien muoto tukee aiheita, mutta läheisempi tutustuminen kuviin on hankalaa, sillä pleksi heijastelee häiritsevästi ympäröivää huonetta. Kovin kaukaakaan kuvia ei voi katsoa, sillä kuvat on sijoitettu tiiviisti toistensa tuntumaan.
Viljasen henkilökuvat huokuvat lämpöä ja vuorovaikutusta valokuvaajan ja kuvattavien välillä. Jokaisella kuvalla olisi tehoa yksinäänkin, mutta miksi ihmeessä ne on sijoitettu yhteen rykelmään? Yksittäiset kuvat hukkuvat massaan, ja jokainen potretti syö viereen sijoitetun kasvon tehoa. Takanurkan kuvapareista sen sijaan pidän kovasti. Niissä samannäköiset ja -oloiset ihmiset poseeraavat kuvaajalle samantyyppisissä asennoissa. Kekseliästä!
Ryhmäkuvat on painettu kankaille, ja niistä on koostettu teltanseiniä. Tässä vaiheessa näyttelykierrosta ripustus alkaa viehättää minua. Viljasen näyttelyä ei ole tehtykään perinteiselle valokuvanäyttelyiden kiertäjälle. On hienoa, että valokuville ja valokuvataiteelle löydetään uusia esitysmuotoja, ja sitä kautta myös uusia katsojia. Viljasen kuvien sommittelut, muodot ja valot ovat kohdallaan, mutta se ei ole tämän näyttelyn itsetarkoitus. Tärkeintä on tunnelma ja inhimillinen lämpö.
Palaan vielä näyttelysalin alkuun. Pujottelen pleksien väleissä, katson jokaisen kuvan potrettirykelmistä, ja nyt ne avautuvat minulle aivan eri tavalla. Kierrän kuvaparit ja suuntaan ilmavirtausten heiluttamiin telttoihin. Tätä näyttelyä kannattaa tulla katsomaan - ja sitä kannattaa myös katsoa uudella asenteella.
Kulttuurien museo 27.2.2009 - 3.1.2010
Tennispalatsi, Helsinki
Kulttuurien museossa yli puoli vuotta avoinna olleella näyttelyllä on varsin dramaattinen nimi. Eikä nimi petä; valokuvataiteilija Magi Viljasen kuvista koostetulla näyttelyllä on myös dramaattiset taustat. Valokuvien kohde, kastittomien intialaisten kylä Ludia, tuhoutui lähes täydellisesti maanjäristyksessä vuonna 2001. Viljanen on tehnyt lukuisia matkoja kylään ennen ja jälkeen luonnontuhon ja tallentanut suomalaisnäkökulmasta katsottuna vierasta ja alkeellista elämänmenoa arvokkaalla tavalla.
Viljasen näyttely on yhtäaikaa sekä ärsyttävä ja kiehtova että kaunis ja ruma. Näyttelystä ei voi puhua pelkkinä kuvina, sillä kuvien kanssa lähes yhtä suureen asemaan nousee näyttelyn ripustus. Kuvia on esillä paitsi perinteisinä näyttelyvedoksina, myös läpinäkyvinä plekseinä samoin kuin enemmän tai vähemmän liehuvina kankaina ja katosta roikkuvina kuutioina.
Näyttelysaliin päästyäni huomaan ensitöikseni miettiväni, miksi tämä näyttely ei ole esillä Valokuvataiteen museossa. Näyttelykävijä joutuu heti saliin tultuaan pujottelemaan valokuvien välissä. Idea on hauska, mutta epäkäytännöllinen. Viljasen panoraamamuotoiset kylänäkymät ovat alaviistoon sijoitetuilla plekseillä, ja on oikeastaan aivan sama, katsooko kuvia edestä vai takaa. Kuvien muoto tukee aiheita, mutta läheisempi tutustuminen kuviin on hankalaa, sillä pleksi heijastelee häiritsevästi ympäröivää huonetta. Kovin kaukaakaan kuvia ei voi katsoa, sillä kuvat on sijoitettu tiiviisti toistensa tuntumaan.
Viljasen henkilökuvat huokuvat lämpöä ja vuorovaikutusta valokuvaajan ja kuvattavien välillä. Jokaisella kuvalla olisi tehoa yksinäänkin, mutta miksi ihmeessä ne on sijoitettu yhteen rykelmään? Yksittäiset kuvat hukkuvat massaan, ja jokainen potretti syö viereen sijoitetun kasvon tehoa. Takanurkan kuvapareista sen sijaan pidän kovasti. Niissä samannäköiset ja -oloiset ihmiset poseeraavat kuvaajalle samantyyppisissä asennoissa. Kekseliästä!
Ryhmäkuvat on painettu kankaille, ja niistä on koostettu teltanseiniä. Tässä vaiheessa näyttelykierrosta ripustus alkaa viehättää minua. Viljasen näyttelyä ei ole tehtykään perinteiselle valokuvanäyttelyiden kiertäjälle. On hienoa, että valokuville ja valokuvataiteelle löydetään uusia esitysmuotoja, ja sitä kautta myös uusia katsojia. Viljasen kuvien sommittelut, muodot ja valot ovat kohdallaan, mutta se ei ole tämän näyttelyn itsetarkoitus. Tärkeintä on tunnelma ja inhimillinen lämpö.
Palaan vielä näyttelysalin alkuun. Pujottelen pleksien väleissä, katson jokaisen kuvan potrettirykelmistä, ja nyt ne avautuvat minulle aivan eri tavalla. Kierrän kuvaparit ja suuntaan ilmavirtausten heiluttamiin telttoihin. Tätä näyttelyä kannattaa tulla katsomaan - ja sitä kannattaa myös katsoa uudella asenteella.
tiistai 18. elokuuta 2009
Töitä, tekoja - Suomen valokuvataiteen museo 10.6.-30.8.2009
Töitä, tekoja
Stefan Bremer, Elina Brotherus, Ulla Jokisalo, Timo Kelaranta, Raakel Kuukka, Hannele Rantala, Catarina Ryöppy, Kari Soinio, Santeri Tuori, Marjukka Vainio
Suomen valokuvataiteen museo 10.6.-30.8.2009
Lainaus näyttelyn esittelytekstistä;
- - - - - - - - - - -lainaus alkaa - - - - - - - - - - -
Töitä, tekoja -näyttely sai alkunsa tunnettujen taiteilijoiden tarpeesta kokoontua yhteen ja vaihtaa ajatuksia toisten tekijöiden kanssa. Se mikä taidekoulua käyvälle nuorelle on arkipäivää, täytyy suoda muillekin! Taiteilijat tapasivat valokuvaaja Timo Kelarannan johdolla kymmenkunta kertaa. Tapaamisissa maisteltiin hyvää ruokaa ja viinejä ja puhuttiin valokuvasta ja taiteen ilmiöistä. Kukin taiteilija esitteli vuorollaan työtään, ja muilla oli mahdollisuus kurkistaa peremmälle muiden taiteilijoiden taustoihin ja motiiveihin - ja saada uusia näkökulmia myös omalle työlle. Näiden tapaamisten tuloksia on nyt esillä Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla. Suurin osa näyttelyn teoksista on esillä ensimmäistä kertaa.
Töitä, tekoja -näyttely korostaa konkreettista tekemistä teoreettisen lähtökohdan sijaan. Näyttelyn kautta taiteilijat haluavat onnitella Suomen valokuvataiteen museota 40-vuotisesta työstä suomalaisen valokuvataiteen hyväksi!
- - - - - - - - - - - lainaus päättyy - - - - - - - - - - -
Näyttelyn kuvastaa mielestäni hyvin valokuvataiteilijoiden teosten nykytilaa Suomessa. Suurin osa teoksista nimittäin ei avaudu katsojalle ilman selitystä. Ainoastaan Kari Soinion ”pentatyykki” (viisiosainen teos) puhutteli minua sellaisenaan ilman mitään selityksiä. Tosin teoksen selitys muuttaa kokemusta, ks. alempana. Timo Kelarannan sarjatutkielma toimii myös ilman selitystä. Kaikkien muiden taiteilijoiden teokset vaativat selostuksen tai tekstin, jotta katsoja saisi teoksista mitään irti.
Stefan Bremeriltä olen nähnyt vuosien aikana lukuisia puhuttelevia valokuvia, mutta nyt teossarja jää mielestäni erikoisuuden tavoitteluksi. Mitä ihmettä Bremer yrittää kuvillaan kertoa? Olin kuuntelemassa Bremerin itsensä kertomana teoksesta, mutta ainoa mikä jäi mieleen oli tarina miten kuvat olivat syntyneet.
Raakel Kuukan teokset ovat hänelle varmaankin erittäin merkityksellisiä ja henkilökohtaisia, mutta muille kuvat jäävät loma-albumikuvien tasolle. Ilman selitystä kuvista ei saa juuri mitään irti. Osaan kuvista Kuukka on yrittänyt saada lisäpotkua laittamalla paspikseen pyöreitä reikiä, jonka läpi kuvia ikäänkuin katsotaan.
Catarina Ryöpyn auton tuulilasin muotoon tehdyt teokset on nimetty paikkojen mukaan. Näillä paikoilla on kaikissa tapahtunut murhenäytelmä. En tiedä onko kuvat otettu ko. paikoilla, mutta oli tai ei, kuvat voisivat olla mistä tahansa. Mitä ihmettä Ryöppy yrittää kuvillaan kertoa?
Kari Soinion ”pentatyykki” oli mielenkiintoinen teos. Katsoja huomaa heti, että osat liittyvät jotenkin toisiinsa, mutta miten? Teoksen arvo on mielestäni juuri tässä. Tosin kun kuulee teoksen liittyvän tarinan, muuttuu tämäkin teos täysin erilaiseksi.
Ulla Jokisalon teoksiin on taas kerran liitetty mukaan langanpätkiä.
Elina Brotherus jatkaa valitsemallaan linjalla, ei mitään uutta.
Santeri Tuorin videon ja still-kuvan yhdistelmä tuntuu aluksi mielenkiintoiselta, mutta ainakaan minua se ei jaksanut kiinnostaa / viehättää / mietityttää kovinkaan kauaa.
Marjukka Vainion teoksista en muista mitään. Ei varmaan ollut mielenkiitoinen.
Sen sijaan muistan hyvin Hannele Rantalan suuren kokoelmateoksen. Rantala on yhdistellyt teoksessaan erilaisia elementtejä (muitakin kuin valokuvia). Teoksessa on tavaraa todella paljon ja ehkä joku löytää siitä jotakin syvällistä. Jonkinlaisena punaisena lankana teoksessa kulkee apuraha-anomusten hylkäyskirjeet ja taiteilijan reaktiot niihin. Kun katsoo teosta, niin en voi välttyä ajatukselta, että ...
Stefan Bremer, Elina Brotherus, Ulla Jokisalo, Timo Kelaranta, Raakel Kuukka, Hannele Rantala, Catarina Ryöppy, Kari Soinio, Santeri Tuori, Marjukka Vainio
Suomen valokuvataiteen museo 10.6.-30.8.2009
Lainaus näyttelyn esittelytekstistä;
- - - - - - - - - - -lainaus alkaa - - - - - - - - - - -
Töitä, tekoja -näyttely sai alkunsa tunnettujen taiteilijoiden tarpeesta kokoontua yhteen ja vaihtaa ajatuksia toisten tekijöiden kanssa. Se mikä taidekoulua käyvälle nuorelle on arkipäivää, täytyy suoda muillekin! Taiteilijat tapasivat valokuvaaja Timo Kelarannan johdolla kymmenkunta kertaa. Tapaamisissa maisteltiin hyvää ruokaa ja viinejä ja puhuttiin valokuvasta ja taiteen ilmiöistä. Kukin taiteilija esitteli vuorollaan työtään, ja muilla oli mahdollisuus kurkistaa peremmälle muiden taiteilijoiden taustoihin ja motiiveihin - ja saada uusia näkökulmia myös omalle työlle. Näiden tapaamisten tuloksia on nyt esillä Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla. Suurin osa näyttelyn teoksista on esillä ensimmäistä kertaa.
Töitä, tekoja -näyttely korostaa konkreettista tekemistä teoreettisen lähtökohdan sijaan. Näyttelyn kautta taiteilijat haluavat onnitella Suomen valokuvataiteen museota 40-vuotisesta työstä suomalaisen valokuvataiteen hyväksi!
- - - - - - - - - - - lainaus päättyy - - - - - - - - - - -
Näyttelyn kuvastaa mielestäni hyvin valokuvataiteilijoiden teosten nykytilaa Suomessa. Suurin osa teoksista nimittäin ei avaudu katsojalle ilman selitystä. Ainoastaan Kari Soinion ”pentatyykki” (viisiosainen teos) puhutteli minua sellaisenaan ilman mitään selityksiä. Tosin teoksen selitys muuttaa kokemusta, ks. alempana. Timo Kelarannan sarjatutkielma toimii myös ilman selitystä. Kaikkien muiden taiteilijoiden teokset vaativat selostuksen tai tekstin, jotta katsoja saisi teoksista mitään irti.
Stefan Bremeriltä olen nähnyt vuosien aikana lukuisia puhuttelevia valokuvia, mutta nyt teossarja jää mielestäni erikoisuuden tavoitteluksi. Mitä ihmettä Bremer yrittää kuvillaan kertoa? Olin kuuntelemassa Bremerin itsensä kertomana teoksesta, mutta ainoa mikä jäi mieleen oli tarina miten kuvat olivat syntyneet.
Raakel Kuukan teokset ovat hänelle varmaankin erittäin merkityksellisiä ja henkilökohtaisia, mutta muille kuvat jäävät loma-albumikuvien tasolle. Ilman selitystä kuvista ei saa juuri mitään irti. Osaan kuvista Kuukka on yrittänyt saada lisäpotkua laittamalla paspikseen pyöreitä reikiä, jonka läpi kuvia ikäänkuin katsotaan.
Catarina Ryöpyn auton tuulilasin muotoon tehdyt teokset on nimetty paikkojen mukaan. Näillä paikoilla on kaikissa tapahtunut murhenäytelmä. En tiedä onko kuvat otettu ko. paikoilla, mutta oli tai ei, kuvat voisivat olla mistä tahansa. Mitä ihmettä Ryöppy yrittää kuvillaan kertoa?
Kari Soinion ”pentatyykki” oli mielenkiintoinen teos. Katsoja huomaa heti, että osat liittyvät jotenkin toisiinsa, mutta miten? Teoksen arvo on mielestäni juuri tässä. Tosin kun kuulee teoksen liittyvän tarinan, muuttuu tämäkin teos täysin erilaiseksi.
Ulla Jokisalon teoksiin on taas kerran liitetty mukaan langanpätkiä.
Elina Brotherus jatkaa valitsemallaan linjalla, ei mitään uutta.
Santeri Tuorin videon ja still-kuvan yhdistelmä tuntuu aluksi mielenkiintoiselta, mutta ainakaan minua se ei jaksanut kiinnostaa / viehättää / mietityttää kovinkaan kauaa.
Marjukka Vainion teoksista en muista mitään. Ei varmaan ollut mielenkiitoinen.
Sen sijaan muistan hyvin Hannele Rantalan suuren kokoelmateoksen. Rantala on yhdistellyt teoksessaan erilaisia elementtejä (muitakin kuin valokuvia). Teoksessa on tavaraa todella paljon ja ehkä joku löytää siitä jotakin syvällistä. Jonkinlaisena punaisena lankana teoksessa kulkee apuraha-anomusten hylkäyskirjeet ja taiteilijan reaktiot niihin. Kun katsoo teosta, niin en voi välttyä ajatukselta, että ...
torstai 16. heinäkuuta 2009
Martti Jämsä Galleria Luova.fi:ssä 10.6.-4.7.2009
Ehdin Luova.fi:n galleriaan Martti Jämsän näyttelyyn OPS! Helsinki Polaroid viimeisenä päivänä. Käynti kannatti.
Jämsä on ottanut kokonaisuutensa kuvat kävely- ja pyöräretkillä Helsingissä. Kuvat ovat kokoelma retkillä eteen tupsahtaneita, hyvin nähtyjä aiheita, jotka on taltioitu kaupungin ”marginaalialueilta” ja ilman ”varsinaista metodia”, kuten näyttelystä kertovasta esittelypaperista voi lukea. Musta Taide on julkaissut kuvia laajempana kokonaisuutena samannimisenä kirjana tänä vuonna. Alkuvuodesta se julkaisi myös Kristoffer Albrechtin Ziggzagg-teoksen, joka niin ikään luotaa marginaalialueita, Euroopassa. Niitä on hauska verrata keskenään.
Jämsän kuvat on otettu polaroid-kameralla. Se oli Suomessa 1970-luvulla suosittu kamera helppoutensa takia: siinä ei ollut kaikkia satunnaisnäppäilijää kenties tuskastuttavia järjestelmäkameran monimutkaisuuksia. Näppäys heijastuu kamerassa kuva-arkille, joka kehittyy itsestään positiiviksi ja on valmis katsottavaksi pari minuuttia kuvan ottamisen jälkeen. Polaroidin erikoisuuksiin kuuluu myös kuva-arkin pienehkö koko ja miltei neliömäinen muoto (7,6x7,8 cm).
Jämsä on kuvatessa käyttänyt Polaroid 600 ja 770 –filmejä. Näyttelyssä melkein kaikki vedokset ovat esillä suurin piirtein alkueräisessä polaroid-koossa. Poikkeuksen muodostavat selvästi isommat mutta samoihin mittasuhteisiin tehdyt kuvat, joita on ripustettu yksi kunkin pitkän seinän mittaisen sarjan alkuun.
Kuvien kauhtunut värimaailma muistuttaa vanhojen värifilmien ailahtelevista värien kiinnittymisominaisuuksista. Hailakoiden sävyjen joukossa on joissakin kuvissa korostettu punaista ja keltaista. Jämsä päätyi ratkaisuun, jotta kuvat toimisivat hyvin kirjassa; siellä punainen ja keltainen eivät korostukaan samalla tavoin. Kauhtuneet sävyt antavat nostalgisen vivahduksen kuin katsoisi vanhojakin kuvia.
Hailakalla sävymaailmalla ja pienellä kuvakoolla on se hauska seuraus, että ne tuovat sommittelun enemmän esiin. Tavallisissa täyteläisissä värikuvissa pienetkin yksityiskohdat nousevat helposti esiin ja luovat sommittelusta siten mustavalkokuviin verrattuna usein sirpaleisen vaikutelman. Jämsän sommitelmia katsoo oikein mielikseen. Ne ikään kuin nousevat menneestä.
On helppo yhtyä näyttelyn esittelytekstin luonnehdintoihin kuvien humoristisuudesta ja kokonaisuuden sympaattisuudesta. Onneksi kuvia voi yhä ihastella kirjan sivuilta.
Valo Kuvajainen
Jämsä on ottanut kokonaisuutensa kuvat kävely- ja pyöräretkillä Helsingissä. Kuvat ovat kokoelma retkillä eteen tupsahtaneita, hyvin nähtyjä aiheita, jotka on taltioitu kaupungin ”marginaalialueilta” ja ilman ”varsinaista metodia”, kuten näyttelystä kertovasta esittelypaperista voi lukea. Musta Taide on julkaissut kuvia laajempana kokonaisuutena samannimisenä kirjana tänä vuonna. Alkuvuodesta se julkaisi myös Kristoffer Albrechtin Ziggzagg-teoksen, joka niin ikään luotaa marginaalialueita, Euroopassa. Niitä on hauska verrata keskenään.
Jämsän kuvat on otettu polaroid-kameralla. Se oli Suomessa 1970-luvulla suosittu kamera helppoutensa takia: siinä ei ollut kaikkia satunnaisnäppäilijää kenties tuskastuttavia järjestelmäkameran monimutkaisuuksia. Näppäys heijastuu kamerassa kuva-arkille, joka kehittyy itsestään positiiviksi ja on valmis katsottavaksi pari minuuttia kuvan ottamisen jälkeen. Polaroidin erikoisuuksiin kuuluu myös kuva-arkin pienehkö koko ja miltei neliömäinen muoto (7,6x7,8 cm).
Jämsä on kuvatessa käyttänyt Polaroid 600 ja 770 –filmejä. Näyttelyssä melkein kaikki vedokset ovat esillä suurin piirtein alkueräisessä polaroid-koossa. Poikkeuksen muodostavat selvästi isommat mutta samoihin mittasuhteisiin tehdyt kuvat, joita on ripustettu yksi kunkin pitkän seinän mittaisen sarjan alkuun.
Kuvien kauhtunut värimaailma muistuttaa vanhojen värifilmien ailahtelevista värien kiinnittymisominaisuuksista. Hailakoiden sävyjen joukossa on joissakin kuvissa korostettu punaista ja keltaista. Jämsä päätyi ratkaisuun, jotta kuvat toimisivat hyvin kirjassa; siellä punainen ja keltainen eivät korostukaan samalla tavoin. Kauhtuneet sävyt antavat nostalgisen vivahduksen kuin katsoisi vanhojakin kuvia.
Hailakalla sävymaailmalla ja pienellä kuvakoolla on se hauska seuraus, että ne tuovat sommittelun enemmän esiin. Tavallisissa täyteläisissä värikuvissa pienetkin yksityiskohdat nousevat helposti esiin ja luovat sommittelusta siten mustavalkokuviin verrattuna usein sirpaleisen vaikutelman. Jämsän sommitelmia katsoo oikein mielikseen. Ne ikään kuin nousevat menneestä.
On helppo yhtyä näyttelyn esittelytekstin luonnehdintoihin kuvien humoristisuudesta ja kokonaisuuden sympaattisuudesta. Onneksi kuvia voi yhä ihastella kirjan sivuilta.
Valo Kuvajainen
sunnuntai 5. heinäkuuta 2009
Hollywood hold'em - Antti Kannelsuo S-Galleriassa 29.6.-7.8.2009
S-galleria on SOK:n pääkonttorissaan Fleminginkatu 34:ssä ylläpitämä näyttelypaikka. Sitä on vaikea löytää ilman ohikulkijoiden apua, sillä paikalla ei ole mitään erityistä opastusta galleriaa varten. Gallerian ohjelma vaikuttaa silti ihan kunnianhimoiselta: siellä on kevään mittaan ollut suurin piirtein kuukausittain vaihtuvia näyttelyitä ja koko syksy on buukattu eri alojen kuvaamataiteilijoille. Tilana galleria on parisenkymmentä metriä pitkä, neljä-viisi metriä leveä käytävä, joka sopii kyllä tehtäväänsä, mutta ei välttämättä ole siihen alunperin suunniteltu.
Heinäkuun taiteilija, graafikko Antti Kannelsuo on käyntikortin mukaan SOK:n omaa väkeä. Hänen teoksiaan on esillä seitsemäntoista, kokoluokkaa metri kertaa puolitoista. Näyttelykokonaisuutta taustoittavaa taiteilijan tai näytteilleasettajan laatimaa esittelyä ei ole, mutta ilmeisesti osin sitä korvaavaksi ratkaisuksi on jokaisen kuvan yhteyteen laitettu lyhyt teksti kuva-aiheesta. Lisäksi näyttelystä löytyy muutaman rivin esittely S-Gallerian kotisivuilta. Kannelsuo otti kuvat matkallaan Yhdysvaltain länsirannikolla kesällä 2008.
Näyttely jakaantuu aiheidensa ja visuaalisen ilmeensä puolesta kahteen ryhmään. Erilaiset hotellien, peliluolien ynnä muiden huvittelupaikkojen vanhat valomainokset ja mainoskyltit muodostavat yhtenäisen kahdeksan kuvan sarjansa, ja ne onkin sijoitettu kaikki samalle seinälle. Prameat kyltit on jo täysin palvelleina siirretty pois käytöstä, ja kuvat keskittyvät nimenomaan niihin paljastamatta juurikaan sitä ympäristöä, jossa ne on kuvattu. Se olisi ollut toisenlainen ratkaisu ja tuonut muita aspekteja kuviin. Nyt kuitenkin mukaan on tullut graafisuutta, joka korostuu etenkin yhdessä kuvassa, jossa aihe peittää koko kuva-alan. Kuviin valittu mattapinta onkin omiaan juuri tähän sarjaan.
Kuvaajan kotisivujen perusteella Kannelsuo harrastaa matkakuvausta ja on aikaisemminkin mielellään tallentanut mainostauluja ja muuta vieraiden kulttuurien merkkiviidakkoa. Länsirannikon mainoskyltit ovatkin näyttelyn parasta antia yhtenäisyytensä johdosta.
Muut yhdeksän kuvaa eivät muodosta samalla tavoin eheää kokonaisuutta, mutta monista niistä löytyy eri tavoin (värit, aiheet) viittauksia kylttisarjaan. Tätä kautta humoristisimpana pidän Hight Ashburyn asuntorakennuksen satulinnatorneja, joiden väritys pomppaa suomalaisen silmään. Lisäksi surffilauta kainalossa juokseva surffari on varsin hauska ja viehättävä kuva, vaikka en nähnytkään sillä olleen yhteyttä sarjaan. Kylttisarjasta ja joistakin muista kuvista välittyy mennyt maailma, mutta vain kylttisarjan aiheiden kautta nousee esiin voimakas nostalgisuus, eikä muista kuvista välity jotain muuta tunnelmaa yhtä vahvasti.
Kaiken kaikkiaan tulee vaikutelma, että näyttely on koottu kylttisarjan ympärille. Se on matkailijan kokonaisuus, jossa tärkeintä on kohdatut asiat ja niiden synnyttämät vaikutelmat. Katsojan vaikutelmat kuvista eivät järin paljon poikkea siitä, mitä televisiosta on saanut nähdäkseen. Kylttisarja nousee kokonaisuudesta taiteellisessa mielessä henkilökohtaisimpana osiona. Kuvaaja on käsitellyt teemaa jo pidempään ja se näkyy.
Valo Kuvajainen
Heinäkuun taiteilija, graafikko Antti Kannelsuo on käyntikortin mukaan SOK:n omaa väkeä. Hänen teoksiaan on esillä seitsemäntoista, kokoluokkaa metri kertaa puolitoista. Näyttelykokonaisuutta taustoittavaa taiteilijan tai näytteilleasettajan laatimaa esittelyä ei ole, mutta ilmeisesti osin sitä korvaavaksi ratkaisuksi on jokaisen kuvan yhteyteen laitettu lyhyt teksti kuva-aiheesta. Lisäksi näyttelystä löytyy muutaman rivin esittely S-Gallerian kotisivuilta. Kannelsuo otti kuvat matkallaan Yhdysvaltain länsirannikolla kesällä 2008.
Näyttely jakaantuu aiheidensa ja visuaalisen ilmeensä puolesta kahteen ryhmään. Erilaiset hotellien, peliluolien ynnä muiden huvittelupaikkojen vanhat valomainokset ja mainoskyltit muodostavat yhtenäisen kahdeksan kuvan sarjansa, ja ne onkin sijoitettu kaikki samalle seinälle. Prameat kyltit on jo täysin palvelleina siirretty pois käytöstä, ja kuvat keskittyvät nimenomaan niihin paljastamatta juurikaan sitä ympäristöä, jossa ne on kuvattu. Se olisi ollut toisenlainen ratkaisu ja tuonut muita aspekteja kuviin. Nyt kuitenkin mukaan on tullut graafisuutta, joka korostuu etenkin yhdessä kuvassa, jossa aihe peittää koko kuva-alan. Kuviin valittu mattapinta onkin omiaan juuri tähän sarjaan.
Kuvaajan kotisivujen perusteella Kannelsuo harrastaa matkakuvausta ja on aikaisemminkin mielellään tallentanut mainostauluja ja muuta vieraiden kulttuurien merkkiviidakkoa. Länsirannikon mainoskyltit ovatkin näyttelyn parasta antia yhtenäisyytensä johdosta.
Muut yhdeksän kuvaa eivät muodosta samalla tavoin eheää kokonaisuutta, mutta monista niistä löytyy eri tavoin (värit, aiheet) viittauksia kylttisarjaan. Tätä kautta humoristisimpana pidän Hight Ashburyn asuntorakennuksen satulinnatorneja, joiden väritys pomppaa suomalaisen silmään. Lisäksi surffilauta kainalossa juokseva surffari on varsin hauska ja viehättävä kuva, vaikka en nähnytkään sillä olleen yhteyttä sarjaan. Kylttisarjasta ja joistakin muista kuvista välittyy mennyt maailma, mutta vain kylttisarjan aiheiden kautta nousee esiin voimakas nostalgisuus, eikä muista kuvista välity jotain muuta tunnelmaa yhtä vahvasti.
Kaiken kaikkiaan tulee vaikutelma, että näyttely on koottu kylttisarjan ympärille. Se on matkailijan kokonaisuus, jossa tärkeintä on kohdatut asiat ja niiden synnyttämät vaikutelmat. Katsojan vaikutelmat kuvista eivät järin paljon poikkea siitä, mitä televisiosta on saanut nähdäkseen. Kylttisarja nousee kokonaisuudesta taiteellisessa mielessä henkilökohtaisimpana osiona. Kuvaaja on käsitellyt teemaa jo pidempään ja se näkyy.
Valo Kuvajainen
sunnuntai 7. kesäkuuta 2009
Jussi Tiainen: Helsinki-tiloja
Sanomatalon käytävägalleriassa ollut Jussi Tiaisen Helsinki-tiloja näyttelyssä oli esillä helsinkiläisiä sisätiloja. Tilat ovat yleensä suljettuja suurelta yleisöltä. Syy on useimmiten luonnollinen, tilat ovat erilaisia tuotanto- tutkimus- ja muita laitoksia, takahuoneita, tunneleita, torneja ja vastaavia.
Kuvat ovat konstailemattomia. Tiainen pyrkii esittelemään kohteensa sellaisenaan ilman "taiteellista näkemystä". Kuvat on otettu pääosin laajakulmalla katsekorkeudelta, vain muutama kuva on lähempää otettu.
Tulos on mielestäni varsin onnistunut. Kuvia katseli mielellään useampaankin kertaan (mitä suinkaan ei voi sanoa kaikista näyttelyistä). Suurin osa viehätyksestä johtui tietenkin aiheiden valinnasta eli kohteet olivat sellaisia, joita en aiemmin ole juuri nähnyt (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, ks. myöhemmin). Loput viehätyksestä laitan kuvaajan taidon piikkiin. Lopputulos näyttää yksinkertaiselta ja helpolta, mutta kokemuksesta voin sanoa, että tällaisten kuvien ottaminen ja valmistaminen ei ole yksinkertaista eikä helppoa. Minkä tahansa alueen mestarin suoritusta seuratessa tuntuu aina siltä, että tuohan näyttää helpolta.
Kuvien tekninen laatu on huippuluokkaa. Pystysuorat ovat täsmälleen pystysuoria, kuvat on teräviä kauttaaltaan, yksityiskohdat erottuvat kaikkialta.
Olisin mielelläni nähnyt ainakin muutamasta kuvasta suuremman vedoksen. Näissä kuvissa jos missä vedoksen suuri koko päästäisi kuvan vielä enemmän oikeuksiinsa. Nyt ilmeisesti ripustuksesta johtuen muutamassa vierekkäin olevassa kuvassa pienempi vedos selvästi kärsii vieressä olevasta suuremmasta vedoksesta, vaikka itse asiassa pienempi vedos olisi ansainnut sen suuremman vedoskoon.
Vain muutamassa kuvassa näkyy laajakulmaobjektiivin aiheuttama lievä vääristymä kuvien kulmissa. Vääristymät ovat pieniä eivätkä haittaa kuvissa ollenkaan.
Viikinmäen vedenpuhdistamossa itsekin vierailleena, olisin odottanut sieltä otetuilta kuvilta enemmän. Mutta ehkä syynä onkin se, että oma mielikuvani on sen verran kaukaa ja voimistunut mielessäni ja näin olleen kuva on valjumpi kuin oma mielikuvani.
Toivottavasti kuvia olisi mahdollisuus nähdä muuallakin, sen ne kyllä ansaitsisivat. Jos se ei ole mahdollista, on mahdollista katsoa samoista kuvista tehtyä kirjaa. Tiainen tehnyt yhdessä Jussi Vepsäläisen kanssa samoista kuvista samannimisen kirjan.
Kuvat ovat konstailemattomia. Tiainen pyrkii esittelemään kohteensa sellaisenaan ilman "taiteellista näkemystä". Kuvat on otettu pääosin laajakulmalla katsekorkeudelta, vain muutama kuva on lähempää otettu.
Tulos on mielestäni varsin onnistunut. Kuvia katseli mielellään useampaankin kertaan (mitä suinkaan ei voi sanoa kaikista näyttelyistä). Suurin osa viehätyksestä johtui tietenkin aiheiden valinnasta eli kohteet olivat sellaisia, joita en aiemmin ole juuri nähnyt (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, ks. myöhemmin). Loput viehätyksestä laitan kuvaajan taidon piikkiin. Lopputulos näyttää yksinkertaiselta ja helpolta, mutta kokemuksesta voin sanoa, että tällaisten kuvien ottaminen ja valmistaminen ei ole yksinkertaista eikä helppoa. Minkä tahansa alueen mestarin suoritusta seuratessa tuntuu aina siltä, että tuohan näyttää helpolta.
Kuvien tekninen laatu on huippuluokkaa. Pystysuorat ovat täsmälleen pystysuoria, kuvat on teräviä kauttaaltaan, yksityiskohdat erottuvat kaikkialta.
Olisin mielelläni nähnyt ainakin muutamasta kuvasta suuremman vedoksen. Näissä kuvissa jos missä vedoksen suuri koko päästäisi kuvan vielä enemmän oikeuksiinsa. Nyt ilmeisesti ripustuksesta johtuen muutamassa vierekkäin olevassa kuvassa pienempi vedos selvästi kärsii vieressä olevasta suuremmasta vedoksesta, vaikka itse asiassa pienempi vedos olisi ansainnut sen suuremman vedoskoon.
Vain muutamassa kuvassa näkyy laajakulmaobjektiivin aiheuttama lievä vääristymä kuvien kulmissa. Vääristymät ovat pieniä eivätkä haittaa kuvissa ollenkaan.
Viikinmäen vedenpuhdistamossa itsekin vierailleena, olisin odottanut sieltä otetuilta kuvilta enemmän. Mutta ehkä syynä onkin se, että oma mielikuvani on sen verran kaukaa ja voimistunut mielessäni ja näin olleen kuva on valjumpi kuin oma mielikuvani.
Toivottavasti kuvia olisi mahdollisuus nähdä muuallakin, sen ne kyllä ansaitsisivat. Jos se ei ole mahdollista, on mahdollista katsoa samoista kuvista tehtyä kirjaa. Tiainen tehnyt yhdessä Jussi Vepsäläisen kanssa samoista kuvista samannimisen kirjan.
maanantai 20. huhtikuuta 2009
I.K. Inha: Helsinki - valon kaupunki
Vanhan I.K.Inha-fanin pettymys on melkoinen kun hän näkee Virka-galleriaan (kaupungintalon aulaan) yhteen nurkkaukseen pystetyn näyttelyn. 200 alkuperäisestä lasinegatiivista on valittu noin 30 kuvaa.
Valitettavasti kuvat eivät ole kummoisia. Tuntui siltä, että Inhalla oli ollut tavaton kiire kuvien kanssa. Kuvissa ei juurikaan oltu nähty vaivaa sommittelun ja kuvankulmien valinnassa. Aivan kuin Inha olisi vienyt kameransa paikalle ja räpsäissyt kuvan siltä seisomalta.
Kun vertaa kuvia sekä Inhan itsensä ottamiin maisemakuviin eri puolilta Suomea ja etenkin Signe Branderin Helsinki-kuviin, ero on melkoinen jälkimmäisten eduksi. Kaiken lisäksi näyttelyn vedokset on mielestäni tehty huonosti. Samoista kuvista tehdyssä kirjassa kuvat näkyvät paljon paremmin.
(Samassa galleriassa on samaan aikaan esillä japanilaísen maalaustaiteilijan Kaii Higashiyaman näyttely. Viihdyin Higashiyaman teosten ääressä huomattavasti pitempään kuin Inhan. Etenkin suurikokoiset vierekkäin sijoitetut pelkistetyt, unenomaiset ja hämyisät maisemat olivat hienoja. Mutta kun tämä on valokuvausblogi, niin ei siitä tämän enempää).
Valitettavasti kuvat eivät ole kummoisia. Tuntui siltä, että Inhalla oli ollut tavaton kiire kuvien kanssa. Kuvissa ei juurikaan oltu nähty vaivaa sommittelun ja kuvankulmien valinnassa. Aivan kuin Inha olisi vienyt kameransa paikalle ja räpsäissyt kuvan siltä seisomalta.
Kun vertaa kuvia sekä Inhan itsensä ottamiin maisemakuviin eri puolilta Suomea ja etenkin Signe Branderin Helsinki-kuviin, ero on melkoinen jälkimmäisten eduksi. Kaiken lisäksi näyttelyn vedokset on mielestäni tehty huonosti. Samoista kuvista tehdyssä kirjassa kuvat näkyvät paljon paremmin.
(Samassa galleriassa on samaan aikaan esillä japanilaísen maalaustaiteilijan Kaii Higashiyaman näyttely. Viihdyin Higashiyaman teosten ääressä huomattavasti pitempään kuin Inhan. Etenkin suurikokoiset vierekkäin sijoitetut pelkistetyt, unenomaiset ja hämyisät maisemat olivat hienoja. Mutta kun tämä on valokuvausblogi, niin ei siitä tämän enempää).
Ola Kolehmainen: A Building Is Not a building
Kolehmaisen suuret valokuvat tuovat arkkitehtuurivalokuvaukseen uuden näkökulman. Tavallisesti rakennuksia (valo)kuvataan tilan ja muodon yhdistelminä sekä sisältä että ulkoa. Kolehmainen kuvaa rakennuksia aivan eri tavalla. Kun kuvasta jätetään pois tunnistettavuus, jolla katsoja useimmiten hahmottaa ja kiinnittää kuvat, niin jäljelle jää pinta, muoto ja väri.
Kolehmaisen kuvat haastavat katsojan katsomaan kuvia uudella tavalla. Ensin tulee ihmetelleeksi mitä kuva esittää. Kun on katsonut useamman kuvan, ei enää jaksa ihmetellä mitä kuva esittää, vaan katsoja jää tutkimaan kuvia kuvina. Pintojen, värien, viivojen, ruudukkojen ja heijastumien maailma vie katsojan mennessään, eikä tässä vaiheessa ainakaan minulle tullut enää mieleen kysymys mistä rakennuksen osasta on kysymys.
Kuvat ovat kaikki erittäin suuria. Näyttelyn suurin teos on 2 x 20 metriä, tosin kahdeksasta osasta tehty. Jään miettimään onko kuvien koko itsetarkoitus vai vaatiiko Kiasman näyttelytila ja itse kuvat näin suuren kuvakoon. Samaa asiaa näyttää pohtineen Taneli Eskola viimeisimmässä Kameralehdessä (3-4/2009, s. 178).
Kolehmaisen kuvat haastavat katsojan katsomaan kuvia uudella tavalla. Ensin tulee ihmetelleeksi mitä kuva esittää. Kun on katsonut useamman kuvan, ei enää jaksa ihmetellä mitä kuva esittää, vaan katsoja jää tutkimaan kuvia kuvina. Pintojen, värien, viivojen, ruudukkojen ja heijastumien maailma vie katsojan mennessään, eikä tässä vaiheessa ainakaan minulle tullut enää mieleen kysymys mistä rakennuksen osasta on kysymys.
Kuvat ovat kaikki erittäin suuria. Näyttelyn suurin teos on 2 x 20 metriä, tosin kahdeksasta osasta tehty. Jään miettimään onko kuvien koko itsetarkoitus vai vaatiiko Kiasman näyttelytila ja itse kuvat näin suuren kuvakoon. Samaa asiaa näyttää pohtineen Taneli Eskola viimeisimmässä Kameralehdessä (3-4/2009, s. 178).
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
Leinonen ja Snellman: Kansallismaisema
Kävinpä minäkin katsomassa Kansallismaisemaa. (Näyttely on muuten saanut jatkoaikaa 5.4.2009 asti.)
Näyttelyn nimi on poleeminen (=kiistanhaluinen, väittelevä, riitaisa). Kansallismaisema on näyttelyssä ymmärretty suppeasti, vain metsämaisemia on esillä. Muita kansallismaisemia (merinäkymiä, jokilaaksoja, koskia, saaristoa, kulttuurimaisemia) ei ole esillä lainkaan. Paremminkin nimi olisi voinut olla "Avohakkuu".
Itse näyttelyn kuvat jakaantuvat kolmeen ryhmään. Oma lukunsa on Leinosen eläinkuvat, jotka ovat hienoja. Ne on sijoitettu Snellmanin metsäkuvien joukkoon, ilmeisesti rinnastuksen vuoksi. Erilaisella ripustuksella katselija ehkä huomaisikin, että kyseessä on kaksi eri näyttelyä.
Snelmannin kuvat ottavat selkeästi kantaa avohakkuisiin, tai ehkä pitää olla paatunut metsäteollisuushenkilö (meinasin kirjoittaa -mies), jotta kuvissa näkisi kauneutta.
Mutta, mutta. Snellmanin kuvat ovat liikaa toistensa näköisiä. Olisin kaivannut välillä hieman erilaista kuvakulmaa ja aiheen käsittelyä.
Sama koskee panoraamakuvia. Ne on kaikki melkein samanlaisia ja niitä on liian monta.
Yksi mielenkiintoinen piirre panoraamoista löytyy. Kuvissa on jotain outoa, jota ei aluksi osaa tunnistaa. Monessa kuvassa (en muista oliko kaikissa) aurinko paistaa kolmesta suunnassa. Kuvan oikea kolmannes on vastavaloon, kuvan keskusta oikealta paistavan sivuvaloon ja vasen kolmannes taas vasemmalta tulevaan myötävaloon. Tekniikkaa on käytetty moitteettomasti ja luulenpa, että satunnainen vilkaisija ei tuota edes huomaa.
Näyttelyn nimi on poleeminen (=kiistanhaluinen, väittelevä, riitaisa). Kansallismaisema on näyttelyssä ymmärretty suppeasti, vain metsämaisemia on esillä. Muita kansallismaisemia (merinäkymiä, jokilaaksoja, koskia, saaristoa, kulttuurimaisemia) ei ole esillä lainkaan. Paremminkin nimi olisi voinut olla "Avohakkuu".
Itse näyttelyn kuvat jakaantuvat kolmeen ryhmään. Oma lukunsa on Leinosen eläinkuvat, jotka ovat hienoja. Ne on sijoitettu Snellmanin metsäkuvien joukkoon, ilmeisesti rinnastuksen vuoksi. Erilaisella ripustuksella katselija ehkä huomaisikin, että kyseessä on kaksi eri näyttelyä.
Snelmannin kuvat ottavat selkeästi kantaa avohakkuisiin, tai ehkä pitää olla paatunut metsäteollisuushenkilö (meinasin kirjoittaa -mies), jotta kuvissa näkisi kauneutta.
Mutta, mutta. Snellmanin kuvat ovat liikaa toistensa näköisiä. Olisin kaivannut välillä hieman erilaista kuvakulmaa ja aiheen käsittelyä.
Sama koskee panoraamakuvia. Ne on kaikki melkein samanlaisia ja niitä on liian monta.
Yksi mielenkiintoinen piirre panoraamoista löytyy. Kuvissa on jotain outoa, jota ei aluksi osaa tunnistaa. Monessa kuvassa (en muista oliko kaikissa) aurinko paistaa kolmesta suunnassa. Kuvan oikea kolmannes on vastavaloon, kuvan keskusta oikealta paistavan sivuvaloon ja vasen kolmannes taas vasemmalta tulevaan myötävaloon. Tekniikkaa on käytetty moitteettomasti ja luulenpa, että satunnainen vilkaisija ei tuota edes huomaa.
sunnuntai 29. maaliskuuta 2009
A BUILDING IS NOT A BUILDING - Ola Kolehmainen
26.2. - 26.4.2009 Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki
Kaikki arkkitehtuurikuvauksen ystävät, nyt kipin kapin Kiasmaan ja sen neljänteen kerrokseen! Valokuvataiteilija Ola Kolehmaisen arkkitehtuurinäyttely on vielä jonkin aikaa esillä, ja toista tämän tyyppistä näyttelyä saadaan varmaan odotella pitkään.
Arkkitehtuurikuvaus on taiteenlajina varsin haastava. Kuinka esittää valokuvan keinoin toista taiteenhaaraa, ja vielä niin, että valokuva yhtäältä toimii itsenäisenä taideteoksena ja toisaalta tuo rakennukselle lisäarvoa? Juuri tästä lähtökohdasta on kysymys myös Kolehmaisen näyttelyssä. Kiasman ovenpielitekstissä luvataan, että Kolehmainen ei dokumentoi arkkitehtuuria, vaan nostaa siitä esiin kiinnostavia ja yllättäviä yksityiskohtia.
Eikä Kolehmaisen näyttely petä lupauksia. Suurikokoiset värivedokset vetävät huomion puoleensa heti. Ensimmäisessä näyttelyhuoneessa on kokoelma monotonisia pintoja, patterneja. Yhdessä kuvassa olen tunnistavinani Kiasman seinän. Alan hakea tekstejä kuvien kohteista, mutta niitä ei kerrota - eikä ole tarvekaan. Kolehmainen on irrottanut kohteensa alkuperäisestä ympäristöstään ja luonut niistä jotain aivan uutta. Edes voimakkaat saturoinnit eivät häiritse luomukuvista tykästynyttä makuani - päinvastoin.
Muissa näyttelyhuoneissa on jo monipuolisempia kuvia. Kolehmaisen vedokset ovat paitsi taiteellisesti korkeatasoisia, myös teknisesti huippuluokkaa. Linjat ovat viivasuoria, ja edes monimetrisissä, seinänlevyisissä vedoksissa ei ole vääristymistä häivääkään.
Kolehmaisen näyttelyssä kannattaa kiinnittää huomiota paitsi taideteoksiin, myös niiden nimiin. Osa on tavanomaisia tyyliin "Syksyn lehtiä" tai "Ihmisen jälki", ja osa suorastaan riemastuttavia. Vai mitä sanotte näistä: "Lineaaristen elementtien minimaalisia interventioita" ja "Mielikuvituksen, outouden ja halun hakemisto"?
Mutta Kolehmaisen näyttely jättää myös jotain toivomisen varaa. Kaikki näyttelyn taulut ovat kromogeenisia värivedoksia, joissa kuvat on peitetty heijastavalla pleksillä. Taiteilija lienee halunnut viestiä tällä kuvaamiensa kohteiden luonnetta. Siinä missä rakennusten ikkunat heijastavat kaupunkiympäristöä, taideteokset myös heijastavat näyttelytilojen miljöötä. Minua häiritsivät jossain määrin pinnoissa kimaltelevat kattovalaisimet ja varauloskäyntikyltit. Himmeät vedokset toimisivat näiden teosten kohdalla tässä ympäristössä paremmin. Myös näyttelyn suppeus on pettymys. Kiasman aulaan ripustetun "Daavid ja Goljat -sommitelman" lisäksi nähtävillä on vain 15 ripustusta.
Ola Kolehmaisen taide on puhtaasti museotavaraa, ja museoissa se pääsee myös parhaiten oikeuksiinsa. Värit ovat voimakkaita ja teokset isoja; olohuoneisiin niitä on vaikea kuvitella. Mutta yhtä kaikki: A Building Is Not a Building" on ehdottomasti näkemisen arvoinen näyttely.
Kaikki arkkitehtuurikuvauksen ystävät, nyt kipin kapin Kiasmaan ja sen neljänteen kerrokseen! Valokuvataiteilija Ola Kolehmaisen arkkitehtuurinäyttely on vielä jonkin aikaa esillä, ja toista tämän tyyppistä näyttelyä saadaan varmaan odotella pitkään.
Arkkitehtuurikuvaus on taiteenlajina varsin haastava. Kuinka esittää valokuvan keinoin toista taiteenhaaraa, ja vielä niin, että valokuva yhtäältä toimii itsenäisenä taideteoksena ja toisaalta tuo rakennukselle lisäarvoa? Juuri tästä lähtökohdasta on kysymys myös Kolehmaisen näyttelyssä. Kiasman ovenpielitekstissä luvataan, että Kolehmainen ei dokumentoi arkkitehtuuria, vaan nostaa siitä esiin kiinnostavia ja yllättäviä yksityiskohtia.
Eikä Kolehmaisen näyttely petä lupauksia. Suurikokoiset värivedokset vetävät huomion puoleensa heti. Ensimmäisessä näyttelyhuoneessa on kokoelma monotonisia pintoja, patterneja. Yhdessä kuvassa olen tunnistavinani Kiasman seinän. Alan hakea tekstejä kuvien kohteista, mutta niitä ei kerrota - eikä ole tarvekaan. Kolehmainen on irrottanut kohteensa alkuperäisestä ympäristöstään ja luonut niistä jotain aivan uutta. Edes voimakkaat saturoinnit eivät häiritse luomukuvista tykästynyttä makuani - päinvastoin.
Muissa näyttelyhuoneissa on jo monipuolisempia kuvia. Kolehmaisen vedokset ovat paitsi taiteellisesti korkeatasoisia, myös teknisesti huippuluokkaa. Linjat ovat viivasuoria, ja edes monimetrisissä, seinänlevyisissä vedoksissa ei ole vääristymistä häivääkään.
Kolehmaisen näyttelyssä kannattaa kiinnittää huomiota paitsi taideteoksiin, myös niiden nimiin. Osa on tavanomaisia tyyliin "Syksyn lehtiä" tai "Ihmisen jälki", ja osa suorastaan riemastuttavia. Vai mitä sanotte näistä: "Lineaaristen elementtien minimaalisia interventioita" ja "Mielikuvituksen, outouden ja halun hakemisto"?
Mutta Kolehmaisen näyttely jättää myös jotain toivomisen varaa. Kaikki näyttelyn taulut ovat kromogeenisia värivedoksia, joissa kuvat on peitetty heijastavalla pleksillä. Taiteilija lienee halunnut viestiä tällä kuvaamiensa kohteiden luonnetta. Siinä missä rakennusten ikkunat heijastavat kaupunkiympäristöä, taideteokset myös heijastavat näyttelytilojen miljöötä. Minua häiritsivät jossain määrin pinnoissa kimaltelevat kattovalaisimet ja varauloskäyntikyltit. Himmeät vedokset toimisivat näiden teosten kohdalla tässä ympäristössä paremmin. Myös näyttelyn suppeus on pettymys. Kiasman aulaan ripustetun "Daavid ja Goljat -sommitelman" lisäksi nähtävillä on vain 15 ripustusta.
Ola Kolehmaisen taide on puhtaasti museotavaraa, ja museoissa se pääsee myös parhaiten oikeuksiinsa. Värit ovat voimakkaita ja teokset isoja; olohuoneisiin niitä on vaikea kuvitella. Mutta yhtä kaikki: A Building Is Not a Building" on ehdottomasti näkemisen arvoinen näyttely.
perjantai 20. maaliskuuta 2009
KANSALLISMAISEMA.FI - Antti Leinosen ja Matti Snellmanin valokuvia
17.3. - 29.3.2009, Sanomatalon Mediatori, Helsinki
Kun valokuvanäyttelylle on annettu niinkin mahtipontinen nimi kuin "Kansallismaisema", näyttelyvieraalla on lupa odottaa paljon. Kauniita maisemia, pohjoisen erämaita, virtaavia tunturipuroja, tunnettuja kaupunkinäkymiä? Sellaisia minä ainakin lähdin mielessäni katselemaan. Kolit ja Porvoon ranta-aitat on jo kuvattu miljoonaan kertaan, mutta jotenkin en vain väsy niitä katselemaan. Kansallismaisema on osa kansallistunnetta. Se sykähdyttää aina uudelleen sopivassa ympäristössä.
Mutta, mutta... Mikähän on Mediatorin Kansallismaiseman tarkoitus, huomaan miettiväni jo ensimmäisten kuvien äärellä. Provosoida ja ärsyttää? Vaiko kenties herättää luonnonsuojelutahtoa?
Näyttelyseinämille on ripustettu sekalainen kokoelma toisistaan poikkeavia luontokuvia. Antti Leinosen eläinkuvat edustavat puhdasverisimmillään sitä, mitä minä ymmärrän sanalla "luontokuva". Kuvat ovat hellyttäviä ja taidokkaita. Ne tuovat luonnon sellaisena esiin, jollaisena me toivoisimme sen olevan. Leinosen kuvia on mukava katsella, niiden äärellä viihtyy. Mutta mitä ihmettä ne tekevät tässä näyttelyssä? Ne on kuvattu johonkin aivan muuhun käyttötarkoitukseen.
Matti Snellman on kuvannut hakkuuaukioita ja muita tehometsätalouden runtelemia maisemia. Kuvien voima on niiden apaattisuudessa. Mutta kuvissa on häiritseviä teknisiä puutteita, kuten linssiheijastuksia, eivätkä ne muutenkaan sytytä. Niistä puuttuu juju.
Leinosen ja Snellmanin kuvissa on liian suuri ristiriita. Ne eivät tue toisiaan, ja niiden yhteinen sanoma hukkuu yhteiseen sekametelisoppaan. Tätä näyttelyä on vaikea katsoa kokonaisuutena. Kansallismaisema.fi-näyttelyn nimi velvoittaa enempään kuin mitä olen juuri nähnyt.
Mediatorille oli kaikesta huolimatta kiva poiketa ohikulkumatkalla. Näyttely herätti ajatuksia, ja olihan siellä ihan hienoja yksittäisiä kuviakin. Mutta jos olisin varta vasten lähtenyt sitä katsomaan, olisin pettynyt.
Sen verran Kansallismaisema.fi jäi mieltä askarruttamaan, että vierailin kotiin päästyäni näyttelyn kotisivuilla. Melkoinen mediatapahtuma näyttely on näköjään ollut - se kaikki on mennyt minulta ohi. Toisaalta ihan hyväkin, etten tiennyt taustoja. Nyt näyttely jätti enemmän tilaa ajatuksilleni.
Kun valokuvanäyttelylle on annettu niinkin mahtipontinen nimi kuin "Kansallismaisema", näyttelyvieraalla on lupa odottaa paljon. Kauniita maisemia, pohjoisen erämaita, virtaavia tunturipuroja, tunnettuja kaupunkinäkymiä? Sellaisia minä ainakin lähdin mielessäni katselemaan. Kolit ja Porvoon ranta-aitat on jo kuvattu miljoonaan kertaan, mutta jotenkin en vain väsy niitä katselemaan. Kansallismaisema on osa kansallistunnetta. Se sykähdyttää aina uudelleen sopivassa ympäristössä.
Mutta, mutta... Mikähän on Mediatorin Kansallismaiseman tarkoitus, huomaan miettiväni jo ensimmäisten kuvien äärellä. Provosoida ja ärsyttää? Vaiko kenties herättää luonnonsuojelutahtoa?
Näyttelyseinämille on ripustettu sekalainen kokoelma toisistaan poikkeavia luontokuvia. Antti Leinosen eläinkuvat edustavat puhdasverisimmillään sitä, mitä minä ymmärrän sanalla "luontokuva". Kuvat ovat hellyttäviä ja taidokkaita. Ne tuovat luonnon sellaisena esiin, jollaisena me toivoisimme sen olevan. Leinosen kuvia on mukava katsella, niiden äärellä viihtyy. Mutta mitä ihmettä ne tekevät tässä näyttelyssä? Ne on kuvattu johonkin aivan muuhun käyttötarkoitukseen.
Matti Snellman on kuvannut hakkuuaukioita ja muita tehometsätalouden runtelemia maisemia. Kuvien voima on niiden apaattisuudessa. Mutta kuvissa on häiritseviä teknisiä puutteita, kuten linssiheijastuksia, eivätkä ne muutenkaan sytytä. Niistä puuttuu juju.
Leinosen ja Snellmanin kuvissa on liian suuri ristiriita. Ne eivät tue toisiaan, ja niiden yhteinen sanoma hukkuu yhteiseen sekametelisoppaan. Tätä näyttelyä on vaikea katsoa kokonaisuutena. Kansallismaisema.fi-näyttelyn nimi velvoittaa enempään kuin mitä olen juuri nähnyt.
Mediatorille oli kaikesta huolimatta kiva poiketa ohikulkumatkalla. Näyttely herätti ajatuksia, ja olihan siellä ihan hienoja yksittäisiä kuviakin. Mutta jos olisin varta vasten lähtenyt sitä katsomaan, olisin pettynyt.
Sen verran Kansallismaisema.fi jäi mieltä askarruttamaan, että vierailin kotiin päästyäni näyttelyn kotisivuilla. Melkoinen mediatapahtuma näyttely on näköjään ollut - se kaikki on mennyt minulta ohi. Toisaalta ihan hyväkin, etten tiennyt taustoja. Nyt näyttely jätti enemmän tilaa ajatuksilleni.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
Aletheia - lyhyet arviot
ALETHEIA - Avauksia nykyvalokuvaan
23.1. - 22.3.2009, Taidemuseo Meilahti, Helsinki
Marja Pirilä: Puhuva talo
Mielenkiintoisia camera obscura -kuvia tyhjissä huoneissa (camera=huone), mutta ei puhutellut sen kummemmin.
Oscar Muñoz Kohtalon viiva
Tyhjänpäiväinen video itsestäänselvyydestä.
Emily-Jane Major Marie Claire RIP
Hyvä idea hyvin toteutettuna.
Michael Wesely
Iskee suoraan hermoon teemassa aika ja paikka. Ei aina tule ajatelleeksi että aika valokuvauksessa ei tarvitse olla 1/125 sekunti, vaan se voi olla myös 2 vuotta.
Chino Otsuka Kuvittele löytäväsi minut
Näppärä idea erittäin hyvin tehtynä. Asettaa katsojan miettimään valokuvan aikaa, paikkaa ja totuudelliseuutta.
Liisa Lounila Popcorn
Jälleen yksi erilainen näkökulma aikaan ja paikkaan. Sekavan oloinen silti eikä aivan kanna toteutustaan pidemmälle.
Oscar Muñoz Projekti muistomerkiksi
Aiheen kipeys ja "suuruus" ei riitä, tyhjänpäiväinen toteutus.
Maria Hedlund Valaan valkoisuus
Teoksessa oikeastaan kaksi teemaa: Valkoisuus ja Yllätys. Kumpikin käsitelty auttamattoman huonosti. Teoksen oheistekstnä osin Melvillen "Moby Dick". Muu osa oheistekstiä käsittämätöntä soopaa valkoisuudesta ja sen merkityksestä. Yllätys-teemasta voi aistia hemmotellun nuoren loukkaantumisen arkipäiväisestä asiasta.
Nanna Hänninen Uudenlaisia maisemia
"Taidetta", jota voi hyvin verrata lastentarhalaisten tussitöheryksiin. Jälki näyttää täsmälleen samalta. Nyt se jostain syystä luetaan "taiteeksi".
Aneta Grzeszykowska Nimetön (Muotokuvia)
Jälleen hyvä idea, mutta ei mielestäni kanna sen pidemmälle. Ottaa toisaalta hyvin kantaa nykyvalokuvan totuudellisuuteen.
François Bucher Valmiiksi taitettuja
Itsestäänselvyyksiä.
Jari Silomäki Tavanomaisia kaupunkeja tavanomaisina päivinä
Onneksi Silomäki on tällä kertaa jättänyt tekstit pois kuvista. Hienosti toteutettu totuudellisuudeen teemaan liittyvä teos.
Alfredo Jaar Tosia kuvia
Tarkempi kommentti aiemmin. Kuuluu sarjaan "keisarin uudet vaatteet".
Richard Whitlock
Tarkempi kommentti aiemmin. Mielenkiintoiset kaksi teosta, joita voi katsoa pitkään ja monta kertaa. Näyttelyn paras teos.
Pierre Gonnord
Kelpo idea, mutta mitä sitten?
Renaud Auguste-Dormeuil Päivä ennen
Ja jälleen itsestäänselvyys ja vielä monistettuna.
23.1. - 22.3.2009, Taidemuseo Meilahti, Helsinki
Marja Pirilä: Puhuva talo
Mielenkiintoisia camera obscura -kuvia tyhjissä huoneissa (camera=huone), mutta ei puhutellut sen kummemmin.
Oscar Muñoz Kohtalon viiva
Tyhjänpäiväinen video itsestäänselvyydestä.
Emily-Jane Major Marie Claire RIP
Hyvä idea hyvin toteutettuna.
Michael Wesely
Iskee suoraan hermoon teemassa aika ja paikka. Ei aina tule ajatelleeksi että aika valokuvauksessa ei tarvitse olla 1/125 sekunti, vaan se voi olla myös 2 vuotta.
Chino Otsuka Kuvittele löytäväsi minut
Näppärä idea erittäin hyvin tehtynä. Asettaa katsojan miettimään valokuvan aikaa, paikkaa ja totuudelliseuutta.
Liisa Lounila Popcorn
Jälleen yksi erilainen näkökulma aikaan ja paikkaan. Sekavan oloinen silti eikä aivan kanna toteutustaan pidemmälle.
Oscar Muñoz Projekti muistomerkiksi
Aiheen kipeys ja "suuruus" ei riitä, tyhjänpäiväinen toteutus.
Maria Hedlund Valaan valkoisuus
Teoksessa oikeastaan kaksi teemaa: Valkoisuus ja Yllätys. Kumpikin käsitelty auttamattoman huonosti. Teoksen oheistekstnä osin Melvillen "Moby Dick". Muu osa oheistekstiä käsittämätöntä soopaa valkoisuudesta ja sen merkityksestä. Yllätys-teemasta voi aistia hemmotellun nuoren loukkaantumisen arkipäiväisestä asiasta.
Nanna Hänninen Uudenlaisia maisemia
"Taidetta", jota voi hyvin verrata lastentarhalaisten tussitöheryksiin. Jälki näyttää täsmälleen samalta. Nyt se jostain syystä luetaan "taiteeksi".
Aneta Grzeszykowska Nimetön (Muotokuvia)
Jälleen hyvä idea, mutta ei mielestäni kanna sen pidemmälle. Ottaa toisaalta hyvin kantaa nykyvalokuvan totuudellisuuteen.
François Bucher Valmiiksi taitettuja
Itsestäänselvyyksiä.
Jari Silomäki Tavanomaisia kaupunkeja tavanomaisina päivinä
Onneksi Silomäki on tällä kertaa jättänyt tekstit pois kuvista. Hienosti toteutettu totuudellisuudeen teemaan liittyvä teos.
Alfredo Jaar Tosia kuvia
Tarkempi kommentti aiemmin. Kuuluu sarjaan "keisarin uudet vaatteet".
Richard Whitlock
Tarkempi kommentti aiemmin. Mielenkiintoiset kaksi teosta, joita voi katsoa pitkään ja monta kertaa. Näyttelyn paras teos.
Pierre Gonnord
Kelpo idea, mutta mitä sitten?
Renaud Auguste-Dormeuil Päivä ennen
Ja jälleen itsestäänselvyys ja vielä monistettuna.
lauantai 7. maaliskuuta 2009
Richard Whitlock - Alfredo Jaar
ALETHEIA - Avauksia nykyvalokuvaan, 23.1. - 22.3.2009, Taidemuseo Meilahti, Helsinki
Selvästi mieleenpainuvimmat ja näyttelyn puhuttelevimmat työt on Richard Whitlockin kaksi suurikokoista työtä. ”Tavallinen” valokuva ja suurin osa maalauksista ja kuvista on tehty ns. keskeisperspektiiviä hyväksikäyttäen. Tätä ei katsoja aina tule edes ajatelleeksi ennen kuin näkee ja alkaa ihmetellä muilla tavoilla tehtyjä teoksia.
Whitlock romuttaa koko perspektiivin käsitteen eikä käytä sinänsä mitään ennestään tunnettua perspektiiviä (esim. käänteis-perspektiiviä, jota Whitlockin työt hieman muistuttavat). vaan on kehittänyt aivan oman menetelmänsä. Whitlock on valokuvannut kohteestaan useita kymmeniä valokuvia, kukin kuva eri paikasta ja eri korkeudelta. Lopuksi kuvat on yhdistetty tietokoneella toisistaan saumattomasti, mutta siten että kukin osakohde toistuu teoksessa mittasuhteessa 1:2 riippumatta osakohteen sijainnista syvyyssuunnassa. Esimerkiksi kaikkein taaimpana oleva esine toistuu teoksessa samankokoisena kuin etualalla oleva samanlainen esine.
Lopputulos on katsojalle hämmentävä. Kuvassa on selvästi tutuntuntuinen kohde, mutta jokin ei täsmää. Kun katsoja alkaa tarkemmin tutkia kuvaa, sama toistuu. Välillä katsoja on ymmärtävinään kuvan ja sen kokonaisuuden ja seuraavassa hetkessä tuntuu ettei kaikki täsmääkään, mutta mikä.
Kuvassa olevat monet pienetkin yksityiskohdat alkavat kiinnostaa (koska ne saavat suuremman tilan kuin keskeisperspektiivikuvassa) ja niinpä teoksia voi (ja kannattaa) katsoa pitkään ja palata jonkin ajan kuluttua takaisin.
Toisessa ääripäässä näyttelyssä on Alfredo Jaarin Ruandan kansanmurhan 1994 yhteydessä ottamat kuvat. Kuvat on sijoitettu kannellisiin mustiin laatikoihin siten että kannet ovat kiinni. Kyllä, katsoja ei saa nähdä kuvia vaan ainoastaan lukea niistä kertovat tekstit, jotka ovat laatikoiden vieressä.
Tämä menetelmä on suorastaan nerokas. Tällä tavalla voi tuottaa helposti erittäin hienoja ja korkealaatuisia valokuvia. Kun katsoja lukee tekstin, niin kuva tietenkin syntyy katsojan päässä (mikä on taiteilijan tarkoitus, tietenkin).
Hankaluutena on kahden eri katsojan kuvien vertailun (mikä on taiteilijan tarkoitus, tietenkin).
Katsoja jää miettimään onko laatikossa ylipäätään kuvia (mikä on taiteilijan tarkoitus, tietenkin).
Tässä on näyttelyn kuraattorit ilmeisen tarkoituksellisesti menneet teemansa rajoille, jopa sen yli.
Selvästi mieleenpainuvimmat ja näyttelyn puhuttelevimmat työt on Richard Whitlockin kaksi suurikokoista työtä. ”Tavallinen” valokuva ja suurin osa maalauksista ja kuvista on tehty ns. keskeisperspektiiviä hyväksikäyttäen. Tätä ei katsoja aina tule edes ajatelleeksi ennen kuin näkee ja alkaa ihmetellä muilla tavoilla tehtyjä teoksia.
Whitlock romuttaa koko perspektiivin käsitteen eikä käytä sinänsä mitään ennestään tunnettua perspektiiviä (esim. käänteis-perspektiiviä, jota Whitlockin työt hieman muistuttavat). vaan on kehittänyt aivan oman menetelmänsä. Whitlock on valokuvannut kohteestaan useita kymmeniä valokuvia, kukin kuva eri paikasta ja eri korkeudelta. Lopuksi kuvat on yhdistetty tietokoneella toisistaan saumattomasti, mutta siten että kukin osakohde toistuu teoksessa mittasuhteessa 1:2 riippumatta osakohteen sijainnista syvyyssuunnassa. Esimerkiksi kaikkein taaimpana oleva esine toistuu teoksessa samankokoisena kuin etualalla oleva samanlainen esine.
Lopputulos on katsojalle hämmentävä. Kuvassa on selvästi tutuntuntuinen kohde, mutta jokin ei täsmää. Kun katsoja alkaa tarkemmin tutkia kuvaa, sama toistuu. Välillä katsoja on ymmärtävinään kuvan ja sen kokonaisuuden ja seuraavassa hetkessä tuntuu ettei kaikki täsmääkään, mutta mikä.
Kuvassa olevat monet pienetkin yksityiskohdat alkavat kiinnostaa (koska ne saavat suuremman tilan kuin keskeisperspektiivikuvassa) ja niinpä teoksia voi (ja kannattaa) katsoa pitkään ja palata jonkin ajan kuluttua takaisin.
Toisessa ääripäässä näyttelyssä on Alfredo Jaarin Ruandan kansanmurhan 1994 yhteydessä ottamat kuvat. Kuvat on sijoitettu kannellisiin mustiin laatikoihin siten että kannet ovat kiinni. Kyllä, katsoja ei saa nähdä kuvia vaan ainoastaan lukea niistä kertovat tekstit, jotka ovat laatikoiden vieressä.
Tämä menetelmä on suorastaan nerokas. Tällä tavalla voi tuottaa helposti erittäin hienoja ja korkealaatuisia valokuvia. Kun katsoja lukee tekstin, niin kuva tietenkin syntyy katsojan päässä (mikä on taiteilijan tarkoitus, tietenkin).
Hankaluutena on kahden eri katsojan kuvien vertailun (mikä on taiteilijan tarkoitus, tietenkin).
Katsoja jää miettimään onko laatikossa ylipäätään kuvia (mikä on taiteilijan tarkoitus, tietenkin).
Tässä on näyttelyn kuraattorit ilmeisen tarkoituksellisesti menneet teemansa rajoille, jopa sen yli.
ALETHEIA - Avauksia nykyvalokuvaan
ALETHEIA - Avauksia nykyvalokuvaan
23.1. - 22.3.2009, Taidemuseo Meilahti, Helsinki
Näyttelyssä on peräti 15 taiteilijan (huom. ei valokuvaajan) töitä. Näyttelyn teemana on: ”Miten valokuvissa esitetään aikaa ja tilaa? Millaista tietoa ihmisestä ja ympäröivästä maailmasta valokuvat tuottavat? Millaisia aistikokemuksia ja tunteita ne voivat välittää?”.
Aletheia (kreikan mytologiassa totuuden jumalatar) puolestaan viittaa valokuvan totuudellisuuteen.
Kokonaisuus on mielestäni varsin onnistunut. Työt lähestyvät teemoja eri puolilta ja aika monipuolisesti. (Jos verrataan samaan aikaan Suomen Valokuvataiteen Museossa menevään ”TILAN JÄNNITTEET” –näyttelyyn, niin Alethia vie voiton 6-0. Palaan tuohon toiseen näyttelyyn myöhemmin).
Monet näyttelyn teoksista asettavat katselijan tosissaan pohtimaan ja arvioimaan valokuvan todellisuutta, ja kyseenalaistamaan sen usein itsestään selvänä pidetyn asian, että valokuva on tietyn (lyhyen) hetken todellisuus.
Toisaalta näyttelyn teokset eivät ole tässä suhteessa kaikki aivan samalla tasolla. Selvästikin joidenkin taiteilijoiden teokset nousevat muiden yläpuolelle ja vastaavasti muutamat teokset eivät ainakaan minua juurikaan puhutelleet tai jostain syystä en ole löytänyt niistä ”sitä pointtia” vaikka olen useamman kerran näyttelyssä käynyt.
Koska taiteilijoita on noin monta, kommentoin vain niitä, jotka ovat eniten jääneet mieleeni.
23.1. - 22.3.2009, Taidemuseo Meilahti, Helsinki
Näyttelyssä on peräti 15 taiteilijan (huom. ei valokuvaajan) töitä. Näyttelyn teemana on: ”Miten valokuvissa esitetään aikaa ja tilaa? Millaista tietoa ihmisestä ja ympäröivästä maailmasta valokuvat tuottavat? Millaisia aistikokemuksia ja tunteita ne voivat välittää?”.
Aletheia (kreikan mytologiassa totuuden jumalatar) puolestaan viittaa valokuvan totuudellisuuteen.
Kokonaisuus on mielestäni varsin onnistunut. Työt lähestyvät teemoja eri puolilta ja aika monipuolisesti. (Jos verrataan samaan aikaan Suomen Valokuvataiteen Museossa menevään ”TILAN JÄNNITTEET” –näyttelyyn, niin Alethia vie voiton 6-0. Palaan tuohon toiseen näyttelyyn myöhemmin).
Monet näyttelyn teoksista asettavat katselijan tosissaan pohtimaan ja arvioimaan valokuvan todellisuutta, ja kyseenalaistamaan sen usein itsestään selvänä pidetyn asian, että valokuva on tietyn (lyhyen) hetken todellisuus.
Toisaalta näyttelyn teokset eivät ole tässä suhteessa kaikki aivan samalla tasolla. Selvästikin joidenkin taiteilijoiden teokset nousevat muiden yläpuolelle ja vastaavasti muutamat teokset eivät ainakaan minua juurikaan puhutelleet tai jostain syystä en ole löytänyt niistä ”sitä pointtia” vaikka olen useamman kerran näyttelyssä käynyt.
Koska taiteilijoita on noin monta, kommentoin vain niitä, jotka ovat eniten jääneet mieleeni.
lauantai 17. tammikuuta 2009
Laternassa neljä näyttelyä: Heikkilä, Setälä, jne
Laternassa oli peräti neljä näyttelyä yhtaikaa:
Näistä Jouko Heikkilän "Valokuvia Kymin paperiteollisuudesta" olivat miellyttävä yllätys. En etukäteen niiltä odottanut paljonkaan, mutta ne olivatkin hienoja. Esillä oli vain osa Heikkilän samasta aiheesta tekemän kirjan kuvista. Lisäksi mustavalkoiset kuvat olisivat olleet enemmän edukseen, jos ne olisi olleet vedostettu hieman suuremmiksi. Hienoja ja puhuttelevia kuvia. Juuri tällaisissa aiheissa valokuvaus on mielestäni omimillaan.
Timo Setälän "Joutomaa" -kuvilta odotin etukäteen enemmän. Ja syy oli tämä:
"Valokuvassa on yleensä kameran rakenteen takia keskeisperspektiivi, yksi pakopiste optisen akselin suunnassa, joka ohjaa voimakkaasti katsetta. Tämän sarjan kuvissa sellaista ei ole, sillä olen käyttänyt kameraa jonka objektiivi - kuvaa valottaessa - pyörähtää ympyrän kehällä. Näin katsoipa mitä tahansa osaa kuvasta, pakopiste näyttäisi aina olevan katseen suunnassa. Kuvapintaa ei siis ole samalla tavalla litistetty tasoksi kuin valokuvassa yleensä. Tämä antaa näille kuville aivan toisenlaisen rakenteen - ne itseasiassa vastaavat melko tarkkaan verkkokalvolle muodostuvaa kuvaa".
Kuvat oli kehystetty lievään sylinterimuotoon. Kokonaisuus ei ollut huono, mutta olin odottanut enemmän.
Kaksi muuta Laternan näyttelyä ohitin melko nopeasti ja niistä ei jäänyt mieleeni juuri mitään.
Näistä suosittelen
1. Peurakosken näyttelyä - jotta katsoja näkisi millaista puuta heinää tehdään (ja tietenkin siksi että voisi itse muodostaa oman käsiteyksensä asiasta).
2. Heikkilän näyttelyä, hieno.
Näistä Jouko Heikkilän "Valokuvia Kymin paperiteollisuudesta" olivat miellyttävä yllätys. En etukäteen niiltä odottanut paljonkaan, mutta ne olivatkin hienoja. Esillä oli vain osa Heikkilän samasta aiheesta tekemän kirjan kuvista. Lisäksi mustavalkoiset kuvat olisivat olleet enemmän edukseen, jos ne olisi olleet vedostettu hieman suuremmiksi. Hienoja ja puhuttelevia kuvia. Juuri tällaisissa aiheissa valokuvaus on mielestäni omimillaan.
Timo Setälän "Joutomaa" -kuvilta odotin etukäteen enemmän. Ja syy oli tämä:
"Valokuvassa on yleensä kameran rakenteen takia keskeisperspektiivi, yksi pakopiste optisen akselin suunnassa, joka ohjaa voimakkaasti katsetta. Tämän sarjan kuvissa sellaista ei ole, sillä olen käyttänyt kameraa jonka objektiivi - kuvaa valottaessa - pyörähtää ympyrän kehällä. Näin katsoipa mitä tahansa osaa kuvasta, pakopiste näyttäisi aina olevan katseen suunnassa. Kuvapintaa ei siis ole samalla tavalla litistetty tasoksi kuin valokuvassa yleensä. Tämä antaa näille kuville aivan toisenlaisen rakenteen - ne itseasiassa vastaavat melko tarkkaan verkkokalvolle muodostuvaa kuvaa".
Kuvat oli kehystetty lievään sylinterimuotoon. Kokonaisuus ei ollut huono, mutta olin odottanut enemmän.
Kaksi muuta Laternan näyttelyä ohitin melko nopeasti ja niistä ei jäänyt mieleeni juuri mitään.
Näistä suosittelen
1. Peurakosken näyttelyä - jotta katsoja näkisi millaista puuta heinää tehdään (ja tietenkin siksi että voisi itse muodostaa oman käsiteyksensä asiasta).
2. Heikkilän näyttelyä, hieno.
Sanna Peurakoski, Hippolyte
Sanna Peurakoski, Hippolyte:
"1960-luvun mustavalkokuvien sosiaalinen ja inhimillinen keskustelee taiteilijan tuoreiden värivedosten aineellisen ja asetelmallisen kanssa. Sanna Peurakoski pohtii näin työssään aineettoman suhdetta aineelliseen sekä näennäisesti toisistaan poikkeavien kuvien yhtäläisyyksiä. Toisissa valokuvallinen fokus on sosiaalisessa maailmassa (leben) toisten ammentaessa aineellisista aiheista (stilleben). Vastatusten ripustetut kuvat pyrkivät osoittamaan aineellisen mahdollisuudet ilmentää henkistä muodostaen eräänlaisen assosiaatioapparaatin toisistaan eroavien kuvallisten ilmaisutapojen ja -ihanteiden välille. Peurakosken työskentely sisältää viitteitä historiallisen asetelmamaalauksen perinteisiin hyödyntäen sen kieltä ja ilmaisulle oleellisia kuvallisia keinoja. Kuvat sisältävät esimerkiksi symbolisia ja ikonografisia elementtejä".
Tuollaista munkkilatinaa oli näyttelytekstissä. En ymmärtänyt yhtään mitään vaikka luin moneen kertaan.
Peurakoski oli asettanut aina kaksi kuvaa vastatusten, toinen isänsä 60- tai 70-luvulla ottamia mv-vedos ja toinen omansa värillinen asetelma. Ilmeisesti katsojan olisi pitänyt löytää tästä jotain, minä en löytänyt. Isänsä kuvat olivat mielestäni paljon parempia kuin tyttären, mutta se lienee makuasia.
Suosittelen Peurakosken näyttelyä - jotta katsoja näkisi millaista puuta heinää tehdään (ja tietenkin siksi että voisi itse muodostaa oman käsiteyksensä asiasta).
"1960-luvun mustavalkokuvien sosiaalinen ja inhimillinen keskustelee taiteilijan tuoreiden värivedosten aineellisen ja asetelmallisen kanssa. Sanna Peurakoski pohtii näin työssään aineettoman suhdetta aineelliseen sekä näennäisesti toisistaan poikkeavien kuvien yhtäläisyyksiä. Toisissa valokuvallinen fokus on sosiaalisessa maailmassa (leben) toisten ammentaessa aineellisista aiheista (stilleben). Vastatusten ripustetut kuvat pyrkivät osoittamaan aineellisen mahdollisuudet ilmentää henkistä muodostaen eräänlaisen assosiaatioapparaatin toisistaan eroavien kuvallisten ilmaisutapojen ja -ihanteiden välille. Peurakosken työskentely sisältää viitteitä historiallisen asetelmamaalauksen perinteisiin hyödyntäen sen kieltä ja ilmaisulle oleellisia kuvallisia keinoja. Kuvat sisältävät esimerkiksi symbolisia ja ikonografisia elementtejä".
Tuollaista munkkilatinaa oli näyttelytekstissä. En ymmärtänyt yhtään mitään vaikka luin moneen kertaan.
Peurakoski oli asettanut aina kaksi kuvaa vastatusten, toinen isänsä 60- tai 70-luvulla ottamia mv-vedos ja toinen omansa värillinen asetelma. Ilmeisesti katsojan olisi pitänyt löytää tästä jotain, minä en löytänyt. Isänsä kuvat olivat mielestäni paljon parempia kuin tyttären, mutta se lienee makuasia.
Suosittelen Peurakosken näyttelyä - jotta katsoja näkisi millaista puuta heinää tehdään (ja tietenkin siksi että voisi itse muodostaa oman käsiteyksensä asiasta).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
