Vanhan I.K.Inha-fanin pettymys on melkoinen kun hän näkee Virka-galleriaan (kaupungintalon aulaan) yhteen nurkkaukseen pystetyn näyttelyn. 200 alkuperäisestä lasinegatiivista on valittu noin 30 kuvaa.
Valitettavasti kuvat eivät ole kummoisia. Tuntui siltä, että Inhalla oli ollut tavaton kiire kuvien kanssa. Kuvissa ei juurikaan oltu nähty vaivaa sommittelun ja kuvankulmien valinnassa. Aivan kuin Inha olisi vienyt kameransa paikalle ja räpsäissyt kuvan siltä seisomalta.
Kun vertaa kuvia sekä Inhan itsensä ottamiin maisemakuviin eri puolilta Suomea ja etenkin Signe Branderin Helsinki-kuviin, ero on melkoinen jälkimmäisten eduksi. Kaiken lisäksi näyttelyn vedokset on mielestäni tehty huonosti. Samoista kuvista tehdyssä kirjassa kuvat näkyvät paljon paremmin.
(Samassa galleriassa on samaan aikaan esillä japanilaísen maalaustaiteilijan Kaii Higashiyaman näyttely. Viihdyin Higashiyaman teosten ääressä huomattavasti pitempään kuin Inhan. Etenkin suurikokoiset vierekkäin sijoitetut pelkistetyt, unenomaiset ja hämyisät maisemat olivat hienoja. Mutta kun tämä on valokuvausblogi, niin ei siitä tämän enempää).
maanantai 20. huhtikuuta 2009
Ola Kolehmainen: A Building Is Not a building
Kolehmaisen suuret valokuvat tuovat arkkitehtuurivalokuvaukseen uuden näkökulman. Tavallisesti rakennuksia (valo)kuvataan tilan ja muodon yhdistelminä sekä sisältä että ulkoa. Kolehmainen kuvaa rakennuksia aivan eri tavalla. Kun kuvasta jätetään pois tunnistettavuus, jolla katsoja useimmiten hahmottaa ja kiinnittää kuvat, niin jäljelle jää pinta, muoto ja väri.
Kolehmaisen kuvat haastavat katsojan katsomaan kuvia uudella tavalla. Ensin tulee ihmetelleeksi mitä kuva esittää. Kun on katsonut useamman kuvan, ei enää jaksa ihmetellä mitä kuva esittää, vaan katsoja jää tutkimaan kuvia kuvina. Pintojen, värien, viivojen, ruudukkojen ja heijastumien maailma vie katsojan mennessään, eikä tässä vaiheessa ainakaan minulle tullut enää mieleen kysymys mistä rakennuksen osasta on kysymys.
Kuvat ovat kaikki erittäin suuria. Näyttelyn suurin teos on 2 x 20 metriä, tosin kahdeksasta osasta tehty. Jään miettimään onko kuvien koko itsetarkoitus vai vaatiiko Kiasman näyttelytila ja itse kuvat näin suuren kuvakoon. Samaa asiaa näyttää pohtineen Taneli Eskola viimeisimmässä Kameralehdessä (3-4/2009, s. 178).
Kolehmaisen kuvat haastavat katsojan katsomaan kuvia uudella tavalla. Ensin tulee ihmetelleeksi mitä kuva esittää. Kun on katsonut useamman kuvan, ei enää jaksa ihmetellä mitä kuva esittää, vaan katsoja jää tutkimaan kuvia kuvina. Pintojen, värien, viivojen, ruudukkojen ja heijastumien maailma vie katsojan mennessään, eikä tässä vaiheessa ainakaan minulle tullut enää mieleen kysymys mistä rakennuksen osasta on kysymys.
Kuvat ovat kaikki erittäin suuria. Näyttelyn suurin teos on 2 x 20 metriä, tosin kahdeksasta osasta tehty. Jään miettimään onko kuvien koko itsetarkoitus vai vaatiiko Kiasman näyttelytila ja itse kuvat näin suuren kuvakoon. Samaa asiaa näyttää pohtineen Taneli Eskola viimeisimmässä Kameralehdessä (3-4/2009, s. 178).
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
Leinonen ja Snellman: Kansallismaisema
Kävinpä minäkin katsomassa Kansallismaisemaa. (Näyttely on muuten saanut jatkoaikaa 5.4.2009 asti.)
Näyttelyn nimi on poleeminen (=kiistanhaluinen, väittelevä, riitaisa). Kansallismaisema on näyttelyssä ymmärretty suppeasti, vain metsämaisemia on esillä. Muita kansallismaisemia (merinäkymiä, jokilaaksoja, koskia, saaristoa, kulttuurimaisemia) ei ole esillä lainkaan. Paremminkin nimi olisi voinut olla "Avohakkuu".
Itse näyttelyn kuvat jakaantuvat kolmeen ryhmään. Oma lukunsa on Leinosen eläinkuvat, jotka ovat hienoja. Ne on sijoitettu Snellmanin metsäkuvien joukkoon, ilmeisesti rinnastuksen vuoksi. Erilaisella ripustuksella katselija ehkä huomaisikin, että kyseessä on kaksi eri näyttelyä.
Snelmannin kuvat ottavat selkeästi kantaa avohakkuisiin, tai ehkä pitää olla paatunut metsäteollisuushenkilö (meinasin kirjoittaa -mies), jotta kuvissa näkisi kauneutta.
Mutta, mutta. Snellmanin kuvat ovat liikaa toistensa näköisiä. Olisin kaivannut välillä hieman erilaista kuvakulmaa ja aiheen käsittelyä.
Sama koskee panoraamakuvia. Ne on kaikki melkein samanlaisia ja niitä on liian monta.
Yksi mielenkiintoinen piirre panoraamoista löytyy. Kuvissa on jotain outoa, jota ei aluksi osaa tunnistaa. Monessa kuvassa (en muista oliko kaikissa) aurinko paistaa kolmesta suunnassa. Kuvan oikea kolmannes on vastavaloon, kuvan keskusta oikealta paistavan sivuvaloon ja vasen kolmannes taas vasemmalta tulevaan myötävaloon. Tekniikkaa on käytetty moitteettomasti ja luulenpa, että satunnainen vilkaisija ei tuota edes huomaa.
Näyttelyn nimi on poleeminen (=kiistanhaluinen, väittelevä, riitaisa). Kansallismaisema on näyttelyssä ymmärretty suppeasti, vain metsämaisemia on esillä. Muita kansallismaisemia (merinäkymiä, jokilaaksoja, koskia, saaristoa, kulttuurimaisemia) ei ole esillä lainkaan. Paremminkin nimi olisi voinut olla "Avohakkuu".
Itse näyttelyn kuvat jakaantuvat kolmeen ryhmään. Oma lukunsa on Leinosen eläinkuvat, jotka ovat hienoja. Ne on sijoitettu Snellmanin metsäkuvien joukkoon, ilmeisesti rinnastuksen vuoksi. Erilaisella ripustuksella katselija ehkä huomaisikin, että kyseessä on kaksi eri näyttelyä.
Snelmannin kuvat ottavat selkeästi kantaa avohakkuisiin, tai ehkä pitää olla paatunut metsäteollisuushenkilö (meinasin kirjoittaa -mies), jotta kuvissa näkisi kauneutta.
Mutta, mutta. Snellmanin kuvat ovat liikaa toistensa näköisiä. Olisin kaivannut välillä hieman erilaista kuvakulmaa ja aiheen käsittelyä.
Sama koskee panoraamakuvia. Ne on kaikki melkein samanlaisia ja niitä on liian monta.
Yksi mielenkiintoinen piirre panoraamoista löytyy. Kuvissa on jotain outoa, jota ei aluksi osaa tunnistaa. Monessa kuvassa (en muista oliko kaikissa) aurinko paistaa kolmesta suunnassa. Kuvan oikea kolmannes on vastavaloon, kuvan keskusta oikealta paistavan sivuvaloon ja vasen kolmannes taas vasemmalta tulevaan myötävaloon. Tekniikkaa on käytetty moitteettomasti ja luulenpa, että satunnainen vilkaisija ei tuota edes huomaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
