Fotofinlandia ei ole taidevalokuvaa varten

”Käyttökuva kunniaan”

.., julisti Finnfoto ry järjestämänsä Fotofinlandia 2008-kilpailun alla kertoessaan kilpailun sääntömuutoksesta. Aiempiin Fotofinlandia-kilpailuihin oli voinut osallistua kuka tahansa kuviaan lähettämällä. Kilpailun rahapalkinnot kerätään Finnfoton alajärjestöjen piiristä, mutta palkinnot olivat menneet yleensä kuitenkin taidevalokuvaajille tavalla, joka ei vastannut Finnfoton jäsenjärjestöjen ja niiden jäsenistöjen valtaosan näkemyksiä.

Nyt v. 2008 Finnfoto ilmoitti, että taidevalokuvaa on tähän asti huomioitu tarpeeksi, ”nyt on käyttökuvan vuoro”. Sääntöjä muutettiin: nyt osallistumisoikeus piti hankkia kuulumalla johonkin Finnfoton jäsenjärjestöön, menestymällä sen järjestämässä esikilpailussa. Ilmoitettiin, että esikilpailut tällä tavalla ”Yhteen koottuna... tarjoavat merkittävän läpileikkauksen suomalaiseen korkealaatuiseen käyttökuvaosaamiseen, vakuuttaa Finnfoton toiminnanjohtaja Mikko Säteri” (Kameralehti 1/2008).

Sääntöuudistus sulki tehokkaasti pois ne piirit, joista aiemmat voittajat enimmäkseen tulivat – etenkin kun Valokuvataiteilijoiden Liitto ei ollut eikä edelleenkään ole Finnfoton jäsenjärjestö. Jotkut kuvaajat, jotka ovat Finnfoton katsannossa enemmän taide- kuin käyttökuvaajia, osallistuivat kuitenkin vuoden 2008 kilpailuun jonkin Finnfoton jäsenjärjestön esikilpailun kautta. Monihenkinen raati valitsi sitten voittajan. Kilpailulle asetetun tavoitteen mukaisesti se oli käyttökuvaaja, Hannes Heikura, primus inter pares.

Myös nyt vuoden 2011 kilpailussa ilmoitettiin pyrittävän käyttökuvan palkitsemiseen. Vielä v. 2008 jäsenjärjestöt siis valitsivat omat finalistinsa itse. Niinpä finalisteihin pääsi kilpailun tavoitteen vastaisesti selvästikin myös taidevalokuvaajia. Sivullista mietitytti, oliko tämä ”ohivuoto” syynä tämän vuoden Fotofinlandia 2011:n sääntömuutokseen: nyt finalisteja eivät enää valitsisikaan jäsenjärjestöt itse, ne vain nimeäisivät ehdokkaansa, joiden joukosta finalistit valitsisi nimitettävä viisihenkinen esituomariraati. Lopullisen voittajan finalistien joukosta valitsisi yksi ainoa erikseen nimettävä päätuomari, kuten on tapana esim. kirjallisuuden Finlandia-kilpailussa.

Riskiä siihen, että päätuomari sortuisi ”väärän” voittajan valintaan, voitiin ainakin teoriassa vähentää tämän vuoden kilpailussa sillä, että esituomarointi suoritettiin vasta sitten, kun ensin tiedettiin päätuomarin nimi – varsin erikoinen järjestely!

”Vihdoinkin valokuva on hyväksytty taiteeksi” ei tietenkään päde mihin kuviin tahansa sen enempää kuin ennenkään. Voidaanhan väittää, että saavutus perustuu suurelta osin juuri sellaisten kuvaajien työhön ja sellaisiin kuviin, joiden ”liiallista” menestystä Fotofinlandiassa on haluttu rajoittaa.

Taidevalokuvan näyteikkunaksi Fotofinlandiasta ei siis ole eikä sitä siihen ole tarkoitettukaan. Mutta missä viipyy taidevalokuvan ArtFotoFinlandia? Mikä taho sen perustaisi? Vai olisiko se lainkaan edes mielekäs aikana, jolloin kuvataiteen muotojen väliset rajat murtuvat?

Marraskuussa 2011

Väärä Kurkku

___________________________________________________

Väärä kurkku ei aina noudata vallitsevia EU:n tai muu tahon kurkkudirektiivejä tarkastellessaan ilmiöitä, jotka ovat menneet tai uhkaavat mennä väärään kurkkuun tai saattavat muutoin aiheuttaa nielemisvaikeuksia.

Kristoffer Albrecht galleria G:ssä 14.9.-2.10.2011

Galleria G esittelee kolmen viikon ajan valokuvataiteilija Kristoffer Albrechtin kuvateoksia. Nähtävillä on 63 vedosta. Gallerian kahdesta tilasta etummaiseen on kollaasiksi ryhmitelty 30 kuvan vallikoima vuosilta 1981-2010, ja muu osa näytetlyä käsittää taiteilijan tuotantoa lähinnä vuosilta 2009-2011.

Galleria G on näyttelyohjelmassaan keskittynyt grafiikkaan. Helsingin Sanomien arviossa (20.9.) esillä olevien teosten luonnehditaan olevan "kuin taitavia grafiikan lehtiä". En ole paljon grafiikkaa seurannut, joten oma katsomiskokemukseni ei rinnastunut grafiikkaan. Toisaalta grafiikassa varmasti tavataan usein tunnelmaa, jonka kautta grafiikan ja Albrechtin teosten välillä voi kokea olevan henkisen yhteyden. Monessa Albrechtin kuvassa pelkistetty aiheen käsittely on varmasti myös läheistä monelle grafiikan tekijälle, ja taitelijan vedokset ovat pienikokoisia: vain muutama niistä oli likimain A4-kokoa muiden jäädessä selvästikin pienemmiksi. Oleellinen erokin luonnollisesti löytyy. Albrechtin valokuvissa ei juuri näe jyrkkiä valon ja varjon kontrasteja, mutta monta kertaa valon läsnäolo tuo teoksille niiden hengen.

Moni näyttelyn kuvista on tuttu taiteilijan aikaisemmin ilmestyneistä kirjoista. Kuvissa on vähän ihmisiä, tässä näyttelyssä on puolenkymmentä henkilökuvaa. Puhtaasti luonto- ja eläinaiheita on joitakin, monessa kuvassa esineet ovat näkyvässä osassa.

Monessa teoksessa aiheiston yksityiskohtien ja kokonaisuuden välinen suhde on oleellinen elementti. Tämän lisäksi oleellisilta tuntuvat kiehtova valo ja tekijän loistava vedostustekniikoiden hallinta, jonka ansiosta kaikki, mihin hän on kameransa kohdistanut, tuntuu tulevan esiin. Vaikutelma on niin todellinen, että kuvan katsoja muuttuu niiden asioiden näkijäksi, joista Albrecht on kuvansa tehnyt.

Oma vaikutelmani on, että kuvissa vallitsee vahva hiljaisuus, joka melkein soi. Tuohon hiljaisuuteen kuuluu omanlaistaan läsnäoloa, johon ei silti liity minkäänlaista tapahtumisen kokemista. Tällaisissa kuvissa on hetki, joka on, mutta ei kulu. Tulo tällaiseen elävään ajattomuuden maailmaan on melkein kuin sukeltaisi veteen ja syvyyksissä huomaisi yht'äkkiä, ettei ole tarvetta käydä veden pinnassa haukkaamassa happea, vaan sukeltamista voi jatkaa niin kauan kuin haluaa. Tämä ilmapiiri ulottuu myös näyttelyn harvoihin henkilökuviin, eritoten kahdesta pienestä tytöstä otettuihin, joista välittyy vahva läsnäolon ja hiljaisen myötäelämisen tuntu. - Oivallista vastapainoa arjen meluille.

Albrechtin kuvamaailma voisi vaikuttaa ahdistavalta tunkkaiselta, ellei valoa olisi tuotu niihin niin taiten. Valon vaikutus esimerkiksi tilan kokemiseen on vedoksissa voimallinen. Valo tuo paljon informaatiota kuvaan, ja toisinaan tuntuu kuin se itsessään loisi kuviin niiden sisällön. Katse jaksaa viipyä pitkään esimerkiksi kanamunan kuorella, rapatulla seinällä tai kupin reunan kimalluksessa. Tuntuu kuin valo olisi energiaa, joka on latautunut kuvan pysyvään hetkeen. Onni on, että sen pariin voi palata aina uudelleen.

Näyttely on auki viimeistä päivää ensi sunnuntaina. Suosittelen lämpimästi.

Keskustelu Hippolytessä 13.4.2011 - "HOME PROJECT"

Kävin keskiviikkona kuuntelmassa Marko Karon, Milla-Kariina Ojan ja Hendrik Zeitlerin englanninkielellä käymää keskustelua Ojan ja Zeitlerin parastaikaa Hippolytessä olevien näyttelyiden pohjalta aihetta "HOME PROJECT".

En tiedä olisiko ollut englanninkieli vai mikä, mutta minusta keskustelijat eivät oikein päässeet asian ytimeen (lähin tosin pois 50 min. jälkeen). Hetkittäin keskustelu oli mielenkiintoista ja asiassa, mutta vain hetkittäin.

Lisäksi Oja "syyllistyi" täsmälleen samaan mistä muutama vuosi sitten keskusteltiin Luonnonkuvaajien piirissä. Tilaisuuden vetäjä kysyi Ojalta jotenkin siihen suuntaan, että miksei hän ollut tehnyt kuvissa näkyviä "koteja"http://www.hippolyte.fi/galleria/tiedote/2011/oja11.html photoshopilla sen sijaan että on raahannut paikalle kuvissa näkyvän teltan. Oja vastasi että se juttu nimenomaan oli teltan raahaaminen ja pystyttäminen. No, katsojallehan se on aivan sama. Luonnonkuvaajien piirissä muutama vuosi sitten jotkut arvottivat kuvia enemmän sen mukaan kuinka paljon oli nähty vaivaa ja kuinka raskasta oli päästä kuvauspaikalle. Kymmenien kilometrien tarpomisen jälkeen suossa painava rinkka selässä tuotti joidenkin mielestä "paremman" tai "arvokkaamman" kuvan kuin samaan paikkaan autolla ajaen.

Ojan teokset olivat mielestäni mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä eikä missään nimessä huonoja tai yhdentekeviä. Tosin kuvistakin jäi mielestäni puuttumaan se kuuluisa "jokin". Jokin, joka olisi kytkenyt teokset vielä enemmän käsitteeseen "KOTI". Nyt jäivät osin vain teltoiksi maiseman keskellä. Olisi mielenkiintoista kuulla taiteilijan itsensä kertovan kuvista.

Zeitlerin dokumentaariset kuvat nyt jo puretuista kollektiivista eivät oikein koskettaneet. Ehkä kuvat antavat enemmän niille, jotka ko. kollektiivissa tai muissa kollektiiveissa ovat itse asuneet. Kuvathan oli nimenomaan tarkoitettukin dokumenteiksi.

Lähdin tilaisuudesta kuuntelemaan Maunu Häyrysen esitelmää "1800-luvun populaarimaisema ja maisemataiteen suhde" Sinebrychoffin taidemuseossa "Luonto opettajana, Maisemamaalaus Düsseldorfissa" -näyttelyyn liittyen. Esitelmä oli hyvä. Häyrynen kävi läpi aiheen melko perusteellisesti tekstin ja esimerkkikuvien kera. En tiedä mikä Häyrynen on miehiään, mutta tunsi aiheensa perinpohjin ja pystyi kertomaan siitä selkeästi.