Fotofinlandia ei ole taidevalokuvaa varten

”Käyttökuva kunniaan”

.., julisti Finnfoto ry järjestämänsä Fotofinlandia 2008-kilpailun alla kertoessaan kilpailun sääntömuutoksesta. Aiempiin Fotofinlandia-kilpailuihin oli voinut osallistua kuka tahansa kuviaan lähettämällä. Kilpailun rahapalkinnot kerätään Finnfoton alajärjestöjen piiristä, mutta palkinnot olivat menneet yleensä kuitenkin taidevalokuvaajille tavalla, joka ei vastannut Finnfoton jäsenjärjestöjen ja niiden jäsenistöjen valtaosan näkemyksiä.

Nyt v. 2008 Finnfoto ilmoitti, että taidevalokuvaa on tähän asti huomioitu tarpeeksi, ”nyt on käyttökuvan vuoro”. Sääntöjä muutettiin: nyt osallistumisoikeus piti hankkia kuulumalla johonkin Finnfoton jäsenjärjestöön, menestymällä sen järjestämässä esikilpailussa. Ilmoitettiin, että esikilpailut tällä tavalla ”Yhteen koottuna... tarjoavat merkittävän läpileikkauksen suomalaiseen korkealaatuiseen käyttökuvaosaamiseen, vakuuttaa Finnfoton toiminnanjohtaja Mikko Säteri” (Kameralehti 1/2008).

Sääntöuudistus sulki tehokkaasti pois ne piirit, joista aiemmat voittajat enimmäkseen tulivat – etenkin kun Valokuvataiteilijoiden Liitto ei ollut eikä edelleenkään ole Finnfoton jäsenjärjestö. Jotkut kuvaajat, jotka ovat Finnfoton katsannossa enemmän taide- kuin käyttökuvaajia, osallistuivat kuitenkin vuoden 2008 kilpailuun jonkin Finnfoton jäsenjärjestön esikilpailun kautta. Monihenkinen raati valitsi sitten voittajan. Kilpailulle asetetun tavoitteen mukaisesti se oli käyttökuvaaja, Hannes Heikura, primus inter pares.

Myös nyt vuoden 2011 kilpailussa ilmoitettiin pyrittävän käyttökuvan palkitsemiseen. Vielä v. 2008 jäsenjärjestöt siis valitsivat omat finalistinsa itse. Niinpä finalisteihin pääsi kilpailun tavoitteen vastaisesti selvästikin myös taidevalokuvaajia. Sivullista mietitytti, oliko tämä ”ohivuoto” syynä tämän vuoden Fotofinlandia 2011:n sääntömuutokseen: nyt finalisteja eivät enää valitsisikaan jäsenjärjestöt itse, ne vain nimeäisivät ehdokkaansa, joiden joukosta finalistit valitsisi nimitettävä viisihenkinen esituomariraati. Lopullisen voittajan finalistien joukosta valitsisi yksi ainoa erikseen nimettävä päätuomari, kuten on tapana esim. kirjallisuuden Finlandia-kilpailussa.

Riskiä siihen, että päätuomari sortuisi ”väärän” voittajan valintaan, voitiin ainakin teoriassa vähentää tämän vuoden kilpailussa sillä, että esituomarointi suoritettiin vasta sitten, kun ensin tiedettiin päätuomarin nimi – varsin erikoinen järjestely!

”Vihdoinkin valokuva on hyväksytty taiteeksi” ei tietenkään päde mihin kuviin tahansa sen enempää kuin ennenkään. Voidaanhan väittää, että saavutus perustuu suurelta osin juuri sellaisten kuvaajien työhön ja sellaisiin kuviin, joiden ”liiallista” menestystä Fotofinlandiassa on haluttu rajoittaa.

Taidevalokuvan näyteikkunaksi Fotofinlandiasta ei siis ole eikä sitä siihen ole tarkoitettukaan. Mutta missä viipyy taidevalokuvan ArtFotoFinlandia? Mikä taho sen perustaisi? Vai olisiko se lainkaan edes mielekäs aikana, jolloin kuvataiteen muotojen väliset rajat murtuvat?

Marraskuussa 2011

Väärä Kurkku

___________________________________________________

Väärä kurkku ei aina noudata vallitsevia EU:n tai muu tahon kurkkudirektiivejä tarkastellessaan ilmiöitä, jotka ovat menneet tai uhkaavat mennä väärään kurkkuun tai saattavat muutoin aiheuttaa nielemisvaikeuksia.

Kristoffer Albrecht galleria G:ssä 14.9.-2.10.2011

Galleria G esittelee kolmen viikon ajan valokuvataiteilija Kristoffer Albrechtin kuvateoksia. Nähtävillä on 63 vedosta. Gallerian kahdesta tilasta etummaiseen on kollaasiksi ryhmitelty 30 kuvan vallikoima vuosilta 1981-2010, ja muu osa näytetlyä käsittää taiteilijan tuotantoa lähinnä vuosilta 2009-2011.

Galleria G on näyttelyohjelmassaan keskittynyt grafiikkaan. Helsingin Sanomien arviossa (20.9.) esillä olevien teosten luonnehditaan olevan "kuin taitavia grafiikan lehtiä". En ole paljon grafiikkaa seurannut, joten oma katsomiskokemukseni ei rinnastunut grafiikkaan. Toisaalta grafiikassa varmasti tavataan usein tunnelmaa, jonka kautta grafiikan ja Albrechtin teosten välillä voi kokea olevan henkisen yhteyden. Monessa Albrechtin kuvassa pelkistetty aiheen käsittely on varmasti myös läheistä monelle grafiikan tekijälle, ja taitelijan vedokset ovat pienikokoisia: vain muutama niistä oli likimain A4-kokoa muiden jäädessä selvästikin pienemmiksi. Oleellinen erokin luonnollisesti löytyy. Albrechtin valokuvissa ei juuri näe jyrkkiä valon ja varjon kontrasteja, mutta monta kertaa valon läsnäolo tuo teoksille niiden hengen.

Moni näyttelyn kuvista on tuttu taiteilijan aikaisemmin ilmestyneistä kirjoista. Kuvissa on vähän ihmisiä, tässä näyttelyssä on puolenkymmentä henkilökuvaa. Puhtaasti luonto- ja eläinaiheita on joitakin, monessa kuvassa esineet ovat näkyvässä osassa.

Monessa teoksessa aiheiston yksityiskohtien ja kokonaisuuden välinen suhde on oleellinen elementti. Tämän lisäksi oleellisilta tuntuvat kiehtova valo ja tekijän loistava vedostustekniikoiden hallinta, jonka ansiosta kaikki, mihin hän on kameransa kohdistanut, tuntuu tulevan esiin. Vaikutelma on niin todellinen, että kuvan katsoja muuttuu niiden asioiden näkijäksi, joista Albrecht on kuvansa tehnyt.

Oma vaikutelmani on, että kuvissa vallitsee vahva hiljaisuus, joka melkein soi. Tuohon hiljaisuuteen kuuluu omanlaistaan läsnäoloa, johon ei silti liity minkäänlaista tapahtumisen kokemista. Tällaisissa kuvissa on hetki, joka on, mutta ei kulu. Tulo tällaiseen elävään ajattomuuden maailmaan on melkein kuin sukeltaisi veteen ja syvyyksissä huomaisi yht'äkkiä, ettei ole tarvetta käydä veden pinnassa haukkaamassa happea, vaan sukeltamista voi jatkaa niin kauan kuin haluaa. Tämä ilmapiiri ulottuu myös näyttelyn harvoihin henkilökuviin, eritoten kahdesta pienestä tytöstä otettuihin, joista välittyy vahva läsnäolon ja hiljaisen myötäelämisen tuntu. - Oivallista vastapainoa arjen meluille.

Albrechtin kuvamaailma voisi vaikuttaa ahdistavalta tunkkaiselta, ellei valoa olisi tuotu niihin niin taiten. Valon vaikutus esimerkiksi tilan kokemiseen on vedoksissa voimallinen. Valo tuo paljon informaatiota kuvaan, ja toisinaan tuntuu kuin se itsessään loisi kuviin niiden sisällön. Katse jaksaa viipyä pitkään esimerkiksi kanamunan kuorella, rapatulla seinällä tai kupin reunan kimalluksessa. Tuntuu kuin valo olisi energiaa, joka on latautunut kuvan pysyvään hetkeen. Onni on, että sen pariin voi palata aina uudelleen.

Näyttely on auki viimeistä päivää ensi sunnuntaina. Suosittelen lämpimästi.

Keskustelu Hippolytessä 13.4.2011 - "HOME PROJECT"

Kävin keskiviikkona kuuntelmassa Marko Karon, Milla-Kariina Ojan ja Hendrik Zeitlerin englanninkielellä käymää keskustelua Ojan ja Zeitlerin parastaikaa Hippolytessä olevien näyttelyiden pohjalta aihetta "HOME PROJECT".

En tiedä olisiko ollut englanninkieli vai mikä, mutta minusta keskustelijat eivät oikein päässeet asian ytimeen (lähin tosin pois 50 min. jälkeen). Hetkittäin keskustelu oli mielenkiintoista ja asiassa, mutta vain hetkittäin.

Lisäksi Oja "syyllistyi" täsmälleen samaan mistä muutama vuosi sitten keskusteltiin Luonnonkuvaajien piirissä. Tilaisuuden vetäjä kysyi Ojalta jotenkin siihen suuntaan, että miksei hän ollut tehnyt kuvissa näkyviä "koteja"http://www.hippolyte.fi/galleria/tiedote/2011/oja11.html photoshopilla sen sijaan että on raahannut paikalle kuvissa näkyvän teltan. Oja vastasi että se juttu nimenomaan oli teltan raahaaminen ja pystyttäminen. No, katsojallehan se on aivan sama. Luonnonkuvaajien piirissä muutama vuosi sitten jotkut arvottivat kuvia enemmän sen mukaan kuinka paljon oli nähty vaivaa ja kuinka raskasta oli päästä kuvauspaikalle. Kymmenien kilometrien tarpomisen jälkeen suossa painava rinkka selässä tuotti joidenkin mielestä "paremman" tai "arvokkaamman" kuvan kuin samaan paikkaan autolla ajaen.

Ojan teokset olivat mielestäni mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä eikä missään nimessä huonoja tai yhdentekeviä. Tosin kuvistakin jäi mielestäni puuttumaan se kuuluisa "jokin". Jokin, joka olisi kytkenyt teokset vielä enemmän käsitteeseen "KOTI". Nyt jäivät osin vain teltoiksi maiseman keskellä. Olisi mielenkiintoista kuulla taiteilijan itsensä kertovan kuvista.

Zeitlerin dokumentaariset kuvat nyt jo puretuista kollektiivista eivät oikein koskettaneet. Ehkä kuvat antavat enemmän niille, jotka ko. kollektiivissa tai muissa kollektiiveissa ovat itse asuneet. Kuvathan oli nimenomaan tarkoitettukin dokumenteiksi.

Lähdin tilaisuudesta kuuntelemaan Maunu Häyrysen esitelmää "1800-luvun populaarimaisema ja maisemataiteen suhde" Sinebrychoffin taidemuseossa "Luonto opettajana, Maisemamaalaus Düsseldorfissa" -näyttelyyn liittyen. Esitelmä oli hyvä. Häyrynen kävi läpi aiheen melko perusteellisesti tekstin ja esimerkkikuvien kera. En tiedä mikä Häyrynen on miehiään, mutta tunsi aiheensa perinpohjin ja pystyi kertomaan siitä selkeästi.

VUODEN LUONTOKUVA ON RANKASTI MANIPULOITU

...onneksi! Kuva on ylivoimaisesti paras Finlandia-talon näyttelyssä olleista ei pelkästään visuaalisin ansioin, vaan erityisesti siksi, että se luo uutta. Luovuuden on mahdollistanut aukko VLK-tapahtuman säännöissä. Ehkä puhdasoppiset keksivät nyt kuitenkin ehdottaa, että vastedes kuvan metadatan on osoitettava, ettei salamavaloa ole käytetty, se kun on täysin luonnotonta. Ja yhtä selvää kuin se, että puun poistamisen tulee tapahtua kirveellä maisemassa (kuten Ansel Adams teki) eikä Photoshopilla kuvassa, on se, että kalansilmävaikutelma on hankittava ostamalla erikoisobjektiivi eikä kuvaa käsittelemällä - jälkimmäinenhän on mahdollista, mutta kiellettyä.

Voittajakuva on loistava poikkeus verrattuna niihin perin tavanmukaisiin "aitoihin" kuviin, joita on vuodesta toiseen nähty apean samankaltaisina toisintoina. Toivottavasti voittajan esimerkki innoittaa yhä useampia kuvaajia käyttämään luovuuttaan porsaanreikien etsimiseen VLK:n säännöistä. Siten on toiveita nähdä jatkossakin jotakin pysäyttävää, jopa innostavaa. Sääntöjen väljentämistä täytyy tietenkin toivoa - tai edes sitä, että tapahtumaan liitettäisiin jännittävä "luova sarja" vaikkapa "aitojen" kuvien keskinäisen kilpailun ulkopuolelle. Tapahtuman kiinnostavuus paranisi. Kuusamo Nature Photo on toistaiseksi turhaan näyttänyt hyvää esimerkkiä.

-------

P.S. luontokuvan "aitoudesta": - Sitä pohdiskeli tilaisuudessa Benjam Pöntinen kuvillaan puolikesyistä ketunpojista. Jotkut kuvista oli sääntöjen sallimilla ja perin yleisillä käytännöillä (kameran asettelu, kuvan rajaus jne.) manipuloitu näyttämään todellisuutta villimmässä luonnossa otetuilta. - Kiitos!

Pentti Sammallahti, Retrospektiivi

PENTTI SAMMALLAHTI, RETROSPEKTIIVI
15.9.2010 - 27.2.2011, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki

Pentti Sammallahden retrorespektiivinen näyttely on saanut heti alkuunsa paljon huomiota ja paljon kävijöitä. Eikä yhtään turhaan!

Näyttelyssä on paljon kuvia. Niin paljon, että suosittelen, että kävijä ei yritäkään katsoa kaikkia kuvia yhdellä käynnillä vaan että käy näyttelysssä monta kertaa. Tällä tavalla on ehkä helpompi omaksua kuvien anti.

Suurin osa kuvista on mustavalkoisia, muutama värikuvakin on 'eksynyt' joukkoon.

Sammallahden kuvat on konstailemattomia, 'suoria' valokuvia. Kuvien katselu on alkuunsa jotenkin hämmentävää, kunnes katsoja pääsee ikäänkuin sisään Sammalahden kuvien maailmaan. Sen jälkeen kuvien luona meneekin paljon aikaa, sillä melkein kaikissa kuvissa on oma tenhonsa, joka suurelti perustuu mustavalkoisen valokuvaan ja aiheiden alakuloiseen ja tarkkailevaan käsittelytapaan.

Kuvat eivät yritä sanoa mitään, ne vain esittävät kohteensa. Useissa kuvissa on mukana eläimiä, joko koira tai lintuja. Koirien käyttö kuvassa tuntuu paikka paikoin jopa maneerilta. Sen sijaan linnut ovat luontevasti mukana kuvissa. (Muutama vuosi sitten Sammalahdella olikin näyttely, jossa oli kaikissa kuvissa mukana lintu tai lintuja).

Eniten pidin panoraamoista. Oikeastaan ei haitannut yhtään vaikka horisontti useimmissa kuvissa olikin vääristynyt kaarevaksi. Panoraamoissa näkyy hieno sommittelu ja useat yksityiskohdat. Muutamissa kuvissa on useita kohteita, joissa katsojan katse kiertää ja kuvan katsominen on mielenkiintoista. Nämä kuvat on hyvä esimerkki että pelkistäminen ei aina ole hyväksi. Osa panoraamoista on puolestaan aivan erilaisia. Varsinaisen kohteen lisäksi kuvassa on avaruutta ja tilan tuntua. Ehkä onkin väärin puhua tässä tapauksessa kohteesta. Kohteena onkin ehkä koko sillä hetkellä näkyvä tila, jossa tuo avaruus ja tila onkin osa kohdetta.

Mukana on myös useita pystypanoraamoja. Ne ovat mielenkiintoisia jo siksikin, että niitä harvemmin näkee.

Jäin miettimään muutaman kuva kohdalla, että kuinkakohan kauan kuvaaja on joutunut odottamaan, että esim. tietty koira on juuri sopivalla kohdalla? esim tässä kuvassa:
http://www.candacedwan.com/#New_York/Exhibitions/Pentti_Sammallahti

Ja miten ihmeessä koira on saatu tähän paikalleen ja poseeraamaan: http://www.artline.com/associations/archive/ipa/show/show2009/exhibitors_and_non/Nailya_Alexander.php

Kuten aiempana totesin näyttelyssä on paljon kuvia. Mukana on useita erittäin pieniä vedoksia, varmaankin alle 10x10cm. Ne on taiteilija todennäköisesti aikanaan tehnyt vastalauseeksi erittäin suurille (metri x metri ja ylikin) kuville. Sammallahti varmaan päätti näyttää, että myös erittäin pienellä vedoksella voi saada aikaan hienoja kuvia. No tässä tapauksessa kuvat mielestäni kyllä kärsivät pienestä koosta. Samat kuvat hieman suurempina olisivat enemmän edukseen. Ja kyse ei ole pelkästään katseluetäisyyden ja kuvan koon suhteesta (vaikka esim. Taneli Eskola niin kerran väittikin). Nimittäin, kun näitä pieniä kuvia katsoo aivan läheltä, niin siitä huolimatta ei voi havaita kaikkia kuvan hienopja yksityiskohtia riittävän selkeästi. Jos kuvat olisivat hieman suurempia, nämä yksityiskohdat tulisivat hienosti esiin.

Kaiken kaikkiaan hieno näyttely, johon kannattaa tulla kauempaakin ja jonka katsomiseen kannattaa varata aikaa. Suosittelen!

Loretta Lux, Myyrmäkitalo

Danica Dakic, Loretta Lux, Anu Pennanen 5.3. - 4.9.2010
Myyrmäkitalo, Paalutori 3, 01600 Vantaa (Myyrmannin vieressä).

Kävin kerran ohimennen kauppamatkalla pistäytymässä Myyrmäki-talossa uudessa näyttelyssä. Mikään näistä taiteilijoiden teoksista ei oikein tuntunut miltään, kaikki tuntuivat täysin yhdentekeviltä. Ainoastaan Loretta Luxin teokset säväyttivät jollain tavoin.

Loretta Luxin valokuvat esittivät n. 4-6 vuotiaita lapsia. Ihmettelin, että kaikkea ne taitelijat tekevätkin. Valokuvat tuntuivat jotenkin kummallisilta.

No, jonkin ajan kuluttua pistäydyin uudestaan näyttelyyn (ilmainen sisäänpääsy). Tällä kerralla aloin ihmetellä enemmänkin Loretta Luxin valokuvia. Paikalla sattui olemaan opas, joka esitteli teoksia ja vastaili kysymyksiin. Kysyin, että mitä Loretta Luxin valokuville on tehty, kun ne näyttävät niin omituisiltä. Sain vastauksen, että taiteilija laittaa kaikkiin teoksiinsa taustan jostain muusta valokuvasta. Ihmettelyyni siitä, että oliko valokuvia jotekin käsitelty, kun valokuvien lapset näyttivät oudoilta. Tähän opas ei osannut vastata.

Kun katsoin kuvia tarkemmin olin melko varma, että kuvia on jotenkin käsitelty. Lasten mittasuhteet olivat jotenkin oudot, en tosin osannut sanoa miten. Kasvot ja etenkin silmät tuntuivat liian suurilta.

Kotona tarkistin asian netistä ja arveluni osoittautui oikeaksi. Loretta Lux käsittelee valokuviaan ja muuntaa kuvia digitaalisesti. Muuntaminen tapahtuu taidolla ja tahalliset "vääristymät" ovat aika pieniä. Missään kuvassa ei voi havaita käsittelyn jälkiä. Monissa lähteissä kuvataan hänen taidettaan "valokuvauksen, maalaustaiteen ja digitaalisen manipulaation yhdistelmäksi".

Kun kolmannen kerran menin näyttelyyn, en edes vilkaissut kahdne muun taiteilijan teoksia. Sen sijaan jäin lopullisesti koukkuun Loretta Luxin kuviin. Niissä on jotain todella kummallista, mutta samalla äärimmäisen kiehtovaa.

Kuten eräs ajattelija kerran totesi: "Maailmassa on paljon hyviä valokuvia, mutta kiinnostavia vähän." Loretta Luxin näyttely jälleen todisti tämän oikeaksi.

Foto Signe Brander

Foto Signe Brander
Hakasalmen huvila, Helsinki, 14.10.2009 – 29.8.2010

Näyttelyyn on kerätty Helsingin kaupungin kokoelmasta hieman alle sata valokuvaa. Kuvat on digitoitu alkuperäisistä lasinegatiiveista. Lasinegatiivit ovat kooltaan 18 x 24 cm. Ennen vedostamista kokoon 75 x 100 cm kuvat on käsitelty kuvakäsittelyohjelmalla.

Lopptuloksena on hienot vedokset, joissa yksityiskohtien tarkkuus on hämmästyttävän suuri. Kuvien käsittelyn avulla myös sävyt on sellaiset kuin Brander ne aikanaan tarkoitti. Branderin vedoksia on säilynyt aika paljon, mutta ajan myötä ne ovat haalistuneet.

Itse kuvat on otettu Helsingistä 1900-luvun alussa. Osa kuvien esittämistä paikoista on vieläkin selvästi tunnistettavia. Osa taas on paikoista, jotka ovat kuvan ottamisen jälkeen muuttuneet paljon. Niin paljon, että paikan tunnistaminen kuvasta katsoen on vaikeaa ellei jopa mahdotonta.

Kuvakulmien valinta ja kuvien sommittelu on hienoa työtä. Kuvista näkee, että Brander on nähnyt paljon vaivaa ennen kuvien ottoa, kuvia ei selvästikään ole otettu ensimmäisestä mieleentulevasta kohdasta eikä samantien. Tässä kohdassa ero esim. I.K.Inhan vastaaviin kuviin on selvä (vaikka muuten Inhan työtä ja töitä arvostankin). Useimmissa kuvissa näkyy ihmisiä arkiaskareissaan. En osaa sanoa kuinka paljon Brander on ohjannut ihmisiä ennen kuvan ottoa tai onko hän kenties vaan odottanut kunnes ihmiset ovat hänen mielestään sopivilla paikoilla. Joka tapauksessa ihmiset kuvissa täydentävät hienosti kaupunkinäkymiä, vaikka joissain kuvissa ihmiset ovat selvästi jääneet tuijottamaan kuvaajaa ja kameraa.

Näyttelyssä on mukana mielenkiintoinen kuvaesitys, joka kannattaa katsoa. Esityksessä näytetään ensin Branderin valokuva. Sen perään näytetään valokuva joka on otettu samasta kohdasta 1990-luvulla. Ennen uudemman kuvan näyttämistä on katsojalla hetki aikaa miettiä mitä paikkaa Branderin kuva esittää. Lopuksi molemmat kuvat näytetään yhtaikaa ja kerrotaan mistä kuva on otettu.

Jostain syystä kaikki uudet kuvat eivät ole otettu samalla polttovälillä ja täsmälleen samasta paikasta kun Branderin kuva. Kaikissa kuvissa samasta paikasta ei tosin enää voikaan kuvaa ottaa, mutta aika monessa tapauksessa se olisi ollut mahdollista. Polttovälin eroa ihmettelen vielä enemmän. Aivan kuin uuden kuvan ottajilla ei olisi ollut käytössään alkuperäistä kuvaa. Kari Ennola teki saman muutama vuosi sitten I.K.Inhan kuville paljon paremmin.

Näyttelyn aukioloa on jatkettu aina 29.8.2010 asti, joten vielä on erinomainen tilaisuus ihastella Branderin kuvia. Ja näyttelyn pääsymaksu on 0 euroa!

Tässä hieman esimakua kuvista. Kuvat näkyvät kuvaruudulla pieninä verrattuna näyttelyssä oleviin 70 x 100 kuviin.

http://www.hel2.fi/kaumuseo/lehdistokuvat/fotosignebrander

Ja tässä mielenkiintoinen kuvaus lasinegatiivien käsittelystä Branderin näyttelyyn:

http://www.digiwiki.fi/fi/index.php?title=Lasinegatiivin_valokuvaus_Helsingin_kaupunginmuseossa_/_Jan_Alanco