Töitä, tekoja
Stefan Bremer, Elina Brotherus, Ulla Jokisalo, Timo Kelaranta, Raakel Kuukka, Hannele Rantala, Catarina Ryöppy, Kari Soinio, Santeri Tuori, Marjukka Vainio
Suomen valokuvataiteen museo 10.6.-30.8.2009
Lainaus näyttelyn esittelytekstistä;
- - - - - - - - - - -lainaus alkaa - - - - - - - - - - -
Töitä, tekoja -näyttely sai alkunsa tunnettujen taiteilijoiden tarpeesta kokoontua yhteen ja vaihtaa ajatuksia toisten tekijöiden kanssa. Se mikä taidekoulua käyvälle nuorelle on arkipäivää, täytyy suoda muillekin! Taiteilijat tapasivat valokuvaaja Timo Kelarannan johdolla kymmenkunta kertaa. Tapaamisissa maisteltiin hyvää ruokaa ja viinejä ja puhuttiin valokuvasta ja taiteen ilmiöistä. Kukin taiteilija esitteli vuorollaan työtään, ja muilla oli mahdollisuus kurkistaa peremmälle muiden taiteilijoiden taustoihin ja motiiveihin - ja saada uusia näkökulmia myös omalle työlle. Näiden tapaamisten tuloksia on nyt esillä Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla. Suurin osa näyttelyn teoksista on esillä ensimmäistä kertaa.
Töitä, tekoja -näyttely korostaa konkreettista tekemistä teoreettisen lähtökohdan sijaan. Näyttelyn kautta taiteilijat haluavat onnitella Suomen valokuvataiteen museota 40-vuotisesta työstä suomalaisen valokuvataiteen hyväksi!
- - - - - - - - - - - lainaus päättyy - - - - - - - - - - -
Näyttelyn kuvastaa mielestäni hyvin valokuvataiteilijoiden teosten nykytilaa Suomessa. Suurin osa teoksista nimittäin ei avaudu katsojalle ilman selitystä. Ainoastaan Kari Soinion ”pentatyykki” (viisiosainen teos) puhutteli minua sellaisenaan ilman mitään selityksiä. Tosin teoksen selitys muuttaa kokemusta, ks. alempana. Timo Kelarannan sarjatutkielma toimii myös ilman selitystä. Kaikkien muiden taiteilijoiden teokset vaativat selostuksen tai tekstin, jotta katsoja saisi teoksista mitään irti.
Stefan Bremeriltä olen nähnyt vuosien aikana lukuisia puhuttelevia valokuvia, mutta nyt teossarja jää mielestäni erikoisuuden tavoitteluksi. Mitä ihmettä Bremer yrittää kuvillaan kertoa? Olin kuuntelemassa Bremerin itsensä kertomana teoksesta, mutta ainoa mikä jäi mieleen oli tarina miten kuvat olivat syntyneet.
Raakel Kuukan teokset ovat hänelle varmaankin erittäin merkityksellisiä ja henkilökohtaisia, mutta muille kuvat jäävät loma-albumikuvien tasolle. Ilman selitystä kuvista ei saa juuri mitään irti. Osaan kuvista Kuukka on yrittänyt saada lisäpotkua laittamalla paspikseen pyöreitä reikiä, jonka läpi kuvia ikäänkuin katsotaan.
Catarina Ryöpyn auton tuulilasin muotoon tehdyt teokset on nimetty paikkojen mukaan. Näillä paikoilla on kaikissa tapahtunut murhenäytelmä. En tiedä onko kuvat otettu ko. paikoilla, mutta oli tai ei, kuvat voisivat olla mistä tahansa. Mitä ihmettä Ryöppy yrittää kuvillaan kertoa?
Kari Soinion ”pentatyykki” oli mielenkiintoinen teos. Katsoja huomaa heti, että osat liittyvät jotenkin toisiinsa, mutta miten? Teoksen arvo on mielestäni juuri tässä. Tosin kun kuulee teoksen liittyvän tarinan, muuttuu tämäkin teos täysin erilaiseksi.
Ulla Jokisalon teoksiin on taas kerran liitetty mukaan langanpätkiä.
Elina Brotherus jatkaa valitsemallaan linjalla, ei mitään uutta.
Santeri Tuorin videon ja still-kuvan yhdistelmä tuntuu aluksi mielenkiintoiselta, mutta ainakaan minua se ei jaksanut kiinnostaa / viehättää / mietityttää kovinkaan kauaa.
Marjukka Vainion teoksista en muista mitään. Ei varmaan ollut mielenkiitoinen.
Sen sijaan muistan hyvin Hannele Rantalan suuren kokoelmateoksen. Rantala on yhdistellyt teoksessaan erilaisia elementtejä (muitakin kuin valokuvia). Teoksessa on tavaraa todella paljon ja ehkä joku löytää siitä jotakin syvällistä. Jonkinlaisena punaisena lankana teoksessa kulkee apuraha-anomusten hylkäyskirjeet ja taiteilijan reaktiot niihin. Kun katsoo teosta, niin en voi välttyä ajatukselta, että ...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Minusta näyttely oli oivasti koottu, ja oli suuri ilo nähdä näin paljon valokuvia yhdessä huoneessa. Ensin oli kiinnostavaa palata Suomen Valokuvataiteen museon historiaan. Tämä näyttely esitteli kokoelman valokuvan käyttötapoja: niitä voi muokata aivan miten tahansa. Elina Salorannan teoksessa oli herkkä tutkielma siitä, miten sikiö kokee äänimaailman tanssiharjoituksissa. Toivon onnea väitöskirjalle, josta tämä on osa. Santeri Tuorin pusikko oli elävä ja liikkuva, se vaihtui hiljalleen, lähes huomaamatta vuodenaikojen vaihtuessa. Vain tuulenpesät jököttivät paikallaan ankkureina. Timo Kelarannalla on varmaan ollut hauskaa leikkiessään värillisillä kartongeilla. Tulos oli kiinnostava kommentti abstraktiin taiteeseen. Ulla Jokisalon valokuvat ovat vain perusmateriaalina teoksille, joihin hän sitoo paljon muuta: naisten ja tyttöjen askartelua, käsitöitä, skräppäystä, leikkelyä, muistoja, naissukupolvien ketjun ja hiljaisen kunnioituksen kaikelle naisten käsien työlle.
VastaaPoistaMarjukka Vainion herkät kasvikuvat ovat kuin taitavia etsauksia. Hän polttaa kuvia lasille. Yksi näistä kuvista on väliseinänä Ahveniston yläasteella. Hän on kuunnellut lapsia ja nuoria ja saanut näiltä ideoita ruohonjuuritasolta. Catarina Ryöpyn kuvien merkitys aukesi kun kuuntelin kännykällä niihin liittyvän selostuksen. Ne on siis otettu autopesulan vaihtelevassa maisemassa. Ne ovat sinänsä komeita värikenttiä. Itse olen ajatellut autopesulassa positiivisempia ajatuksia kuin Catarina; minusta pesulan suihkujen ja harjojen sisällä on lumoava energia, aika jolloin saan olla kaiken myllerryksen keskellä turvassa ja rauhassa. Saman tyylisiä värikenttiä voi nähdä kun pakkanen ja lumi ovat huurruttaneet bussipysäkkien lasiseiniä.
Elina Brotheruksen töissä oli hämmästyttävä uutuus: taiteilijatar joka käyttää itseään kuvausobjektina onkin kääntynyt katsojaan päin. Joissakin kuvissa hän on edelleen hiljainen, sisäänpäin kääntynyt, poispäin katsova "joka nainen". Kuvista näkee Rafael Minkkisen vaikutuksen aivan selvästi. Kuvissa on runsaasti viitteitä eurooppalaiseen kuvataiteeseen, impressionisteihin ja Caspar Friedrichiin. Ne ovat unenomaisia, unikuvia.
Palstanne on mielenkiintoinen. Harmillista, että Vanhalla Ketulla oli huono päivä tätä näyttelyä katsoessa. Itse nautin suunnattoman paljon siitä, että oli kiinnostavien taiteilijoiden kuvia tällaisena koosteena yhtaikaa nähtävillä. Ensin oli hauskaa palata Valokuvataiteen museon historiaan. Tosiaan, vanha museo tuli hyvin mieleen. Timo Kelarannalla on varmasti ollut hauska taitellessaan värillisestä kartongista geometrisia kuvioita. Taide on leikkiä, siihen viittaa Kelarannan töiden nimi Juego. Catarina Ryöpyn työt toivat assosiaatioita, ne ovat komeita värikenttiä.Vanha Kettu ei ole kuunnellut kännykällä taiteilijan selostusta töistään: ne on otettu autopesulassa, harjojen ja veden keskellä, ja siellä hän on ajatellut maailman synkkiä tapahtumia. Itselläni on autopesulan energiakenttien taikamaailmassa tapana ajatella vähemmän synkkiä.
VastaaPoistaUlla Jokisalon työt pysäyttävät, ne naulitsevat naiskatsojan paikalleen, ja niiden kautta valuu naisten käden töiden muistojen ketju.Kuvat ovat kaunis kunnianosoitus naissukupolville, mummoille ja tyttärille. Ne palauttavat mieleen käsityötunnit ja ompelukuvat. Valokuva on näissä töissä vain yksi materiaali.Skräppäys on suurta muotia, ja näissä se on jalostettu taiteeksi.
Santeri Tuorin kökarilainen pusikko elää ja liikkuu alati. Vain tuulenpesät ovat ankkureina. Elina Brotherus on tehnyt radikaalin päätöksen ja minäobjekti on kääntynyt katsojaan päin. Näistä kuvista näkee hyvin selvästi yhteydet eurooppalaisiin impressionisteihin, kalevalaisiin naishahmoihin ja Arno Rafael Minkkiseen.
Lisää haastavia näyttelyitä odotellen!
Kiitos perustelluista kommenteista. Sorry että vastaan niihin vasta nyt.
VastaaPoistaMutta edelleen seison sanojeni takana. Ja ei minulla näyttelyä katsoessani huonoa päivää ollut. Itse asiassa kävin siellä useamman kerran, yhden kerran jopa kuuntelin osan taiteilijoista esittelevän teoksiaan.
Tekstini on ehkä hieman kärkevää paikka paikoin, mutta yritän sillä tavalla saada hieman keskustelua aikaan. Misssään en ole sitä valokuvanäyttelyistä nähnyt. No nyt aikakin tämän verran.
Kommentoi lisää vaan!