...onneksi! Kuva on ylivoimaisesti paras Finlandia-talon näyttelyssä olleista ei pelkästään visuaalisin ansioin, vaan erityisesti siksi, että se luo uutta. Luovuuden on mahdollistanut aukko VLK-tapahtuman säännöissä. Ehkä puhdasoppiset keksivät nyt kuitenkin ehdottaa, että vastedes kuvan metadatan on osoitettava, ettei salamavaloa ole käytetty, se kun on täysin luonnotonta. Ja yhtä selvää kuin se, että puun poistamisen tulee tapahtua kirveellä maisemassa (kuten Ansel Adams teki) eikä Photoshopilla kuvassa, on se, että kalansilmävaikutelma on hankittava ostamalla erikoisobjektiivi eikä kuvaa käsittelemällä - jälkimmäinenhän on mahdollista, mutta kiellettyä.
Voittajakuva on loistava poikkeus verrattuna niihin perin tavanmukaisiin "aitoihin" kuviin, joita on vuodesta toiseen nähty apean samankaltaisina toisintoina. Toivottavasti voittajan esimerkki innoittaa yhä useampia kuvaajia käyttämään luovuuttaan porsaanreikien etsimiseen VLK:n säännöistä. Siten on toiveita nähdä jatkossakin jotakin pysäyttävää, jopa innostavaa. Sääntöjen väljentämistä täytyy tietenkin toivoa - tai edes sitä, että tapahtumaan liitettäisiin jännittävä "luova sarja" vaikkapa "aitojen" kuvien keskinäisen kilpailun ulkopuolelle. Tapahtuman kiinnostavuus paranisi. Kuusamo Nature Photo on toistaiseksi turhaan näyttänyt hyvää esimerkkiä.
-------
P.S. luontokuvan "aitoudesta": - Sitä pohdiskeli tilaisuudessa Benjam Pöntinen kuvillaan puolikesyistä ketunpojista. Jotkut kuvista oli sääntöjen sallimilla ja perin yleisillä käytännöillä (kameran asettelu, kuvan rajaus jne.) manipuloitu näyttämään todellisuutta villimmässä luonnossa otetuilta. - Kiitos!
maanantai 18. lokakuuta 2010
tiistai 5. lokakuuta 2010
Pentti Sammallahti, Retrospektiivi
PENTTI SAMMALLAHTI, RETROSPEKTIIVI
15.9.2010 - 27.2.2011, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki
Pentti Sammallahden retrorespektiivinen näyttely on saanut heti alkuunsa paljon huomiota ja paljon kävijöitä. Eikä yhtään turhaan!
Näyttelyssä on paljon kuvia. Niin paljon, että suosittelen, että kävijä ei yritäkään katsoa kaikkia kuvia yhdellä käynnillä vaan että käy näyttelysssä monta kertaa. Tällä tavalla on ehkä helpompi omaksua kuvien anti.
Suurin osa kuvista on mustavalkoisia, muutama värikuvakin on 'eksynyt' joukkoon.
Sammallahden kuvat on konstailemattomia, 'suoria' valokuvia. Kuvien katselu on alkuunsa jotenkin hämmentävää, kunnes katsoja pääsee ikäänkuin sisään Sammalahden kuvien maailmaan. Sen jälkeen kuvien luona meneekin paljon aikaa, sillä melkein kaikissa kuvissa on oma tenhonsa, joka suurelti perustuu mustavalkoisen valokuvaan ja aiheiden alakuloiseen ja tarkkailevaan käsittelytapaan.
Kuvat eivät yritä sanoa mitään, ne vain esittävät kohteensa. Useissa kuvissa on mukana eläimiä, joko koira tai lintuja. Koirien käyttö kuvassa tuntuu paikka paikoin jopa maneerilta. Sen sijaan linnut ovat luontevasti mukana kuvissa. (Muutama vuosi sitten Sammalahdella olikin näyttely, jossa oli kaikissa kuvissa mukana lintu tai lintuja).
Eniten pidin panoraamoista. Oikeastaan ei haitannut yhtään vaikka horisontti useimmissa kuvissa olikin vääristynyt kaarevaksi. Panoraamoissa näkyy hieno sommittelu ja useat yksityiskohdat. Muutamissa kuvissa on useita kohteita, joissa katsojan katse kiertää ja kuvan katsominen on mielenkiintoista. Nämä kuvat on hyvä esimerkki että pelkistäminen ei aina ole hyväksi. Osa panoraamoista on puolestaan aivan erilaisia. Varsinaisen kohteen lisäksi kuvassa on avaruutta ja tilan tuntua. Ehkä onkin väärin puhua tässä tapauksessa kohteesta. Kohteena onkin ehkä koko sillä hetkellä näkyvä tila, jossa tuo avaruus ja tila onkin osa kohdetta.
Mukana on myös useita pystypanoraamoja. Ne ovat mielenkiintoisia jo siksikin, että niitä harvemmin näkee.
Jäin miettimään muutaman kuva kohdalla, että kuinkakohan kauan kuvaaja on joutunut odottamaan, että esim. tietty koira on juuri sopivalla kohdalla? esim tässä kuvassa:
http://www.candacedwan.com/#New_York/Exhibitions/Pentti_Sammallahti
Ja miten ihmeessä koira on saatu tähän paikalleen ja poseeraamaan: http://www.artline.com/associations/archive/ipa/show/show2009/exhibitors_and_non/Nailya_Alexander.php
Kuten aiempana totesin näyttelyssä on paljon kuvia. Mukana on useita erittäin pieniä vedoksia, varmaankin alle 10x10cm. Ne on taiteilija todennäköisesti aikanaan tehnyt vastalauseeksi erittäin suurille (metri x metri ja ylikin) kuville. Sammallahti varmaan päätti näyttää, että myös erittäin pienellä vedoksella voi saada aikaan hienoja kuvia. No tässä tapauksessa kuvat mielestäni kyllä kärsivät pienestä koosta. Samat kuvat hieman suurempina olisivat enemmän edukseen. Ja kyse ei ole pelkästään katseluetäisyyden ja kuvan koon suhteesta (vaikka esim. Taneli Eskola niin kerran väittikin). Nimittäin, kun näitä pieniä kuvia katsoo aivan läheltä, niin siitä huolimatta ei voi havaita kaikkia kuvan hienopja yksityiskohtia riittävän selkeästi. Jos kuvat olisivat hieman suurempia, nämä yksityiskohdat tulisivat hienosti esiin.
Kaiken kaikkiaan hieno näyttely, johon kannattaa tulla kauempaakin ja jonka katsomiseen kannattaa varata aikaa. Suosittelen!
15.9.2010 - 27.2.2011, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki
Pentti Sammallahden retrorespektiivinen näyttely on saanut heti alkuunsa paljon huomiota ja paljon kävijöitä. Eikä yhtään turhaan!
Näyttelyssä on paljon kuvia. Niin paljon, että suosittelen, että kävijä ei yritäkään katsoa kaikkia kuvia yhdellä käynnillä vaan että käy näyttelysssä monta kertaa. Tällä tavalla on ehkä helpompi omaksua kuvien anti.
Suurin osa kuvista on mustavalkoisia, muutama värikuvakin on 'eksynyt' joukkoon.
Sammallahden kuvat on konstailemattomia, 'suoria' valokuvia. Kuvien katselu on alkuunsa jotenkin hämmentävää, kunnes katsoja pääsee ikäänkuin sisään Sammalahden kuvien maailmaan. Sen jälkeen kuvien luona meneekin paljon aikaa, sillä melkein kaikissa kuvissa on oma tenhonsa, joka suurelti perustuu mustavalkoisen valokuvaan ja aiheiden alakuloiseen ja tarkkailevaan käsittelytapaan.
Kuvat eivät yritä sanoa mitään, ne vain esittävät kohteensa. Useissa kuvissa on mukana eläimiä, joko koira tai lintuja. Koirien käyttö kuvassa tuntuu paikka paikoin jopa maneerilta. Sen sijaan linnut ovat luontevasti mukana kuvissa. (Muutama vuosi sitten Sammalahdella olikin näyttely, jossa oli kaikissa kuvissa mukana lintu tai lintuja).
Eniten pidin panoraamoista. Oikeastaan ei haitannut yhtään vaikka horisontti useimmissa kuvissa olikin vääristynyt kaarevaksi. Panoraamoissa näkyy hieno sommittelu ja useat yksityiskohdat. Muutamissa kuvissa on useita kohteita, joissa katsojan katse kiertää ja kuvan katsominen on mielenkiintoista. Nämä kuvat on hyvä esimerkki että pelkistäminen ei aina ole hyväksi. Osa panoraamoista on puolestaan aivan erilaisia. Varsinaisen kohteen lisäksi kuvassa on avaruutta ja tilan tuntua. Ehkä onkin väärin puhua tässä tapauksessa kohteesta. Kohteena onkin ehkä koko sillä hetkellä näkyvä tila, jossa tuo avaruus ja tila onkin osa kohdetta.
Mukana on myös useita pystypanoraamoja. Ne ovat mielenkiintoisia jo siksikin, että niitä harvemmin näkee.
Jäin miettimään muutaman kuva kohdalla, että kuinkakohan kauan kuvaaja on joutunut odottamaan, että esim. tietty koira on juuri sopivalla kohdalla? esim tässä kuvassa:
http://www.candacedwan.com/#New_York/Exhibitions/Pentti_Sammallahti
Ja miten ihmeessä koira on saatu tähän paikalleen ja poseeraamaan: http://www.artline.com/associations/archive/ipa/show/show2009/exhibitors_and_non/Nailya_Alexander.php
Kuten aiempana totesin näyttelyssä on paljon kuvia. Mukana on useita erittäin pieniä vedoksia, varmaankin alle 10x10cm. Ne on taiteilija todennäköisesti aikanaan tehnyt vastalauseeksi erittäin suurille (metri x metri ja ylikin) kuville. Sammallahti varmaan päätti näyttää, että myös erittäin pienellä vedoksella voi saada aikaan hienoja kuvia. No tässä tapauksessa kuvat mielestäni kyllä kärsivät pienestä koosta. Samat kuvat hieman suurempina olisivat enemmän edukseen. Ja kyse ei ole pelkästään katseluetäisyyden ja kuvan koon suhteesta (vaikka esim. Taneli Eskola niin kerran väittikin). Nimittäin, kun näitä pieniä kuvia katsoo aivan läheltä, niin siitä huolimatta ei voi havaita kaikkia kuvan hienopja yksityiskohtia riittävän selkeästi. Jos kuvat olisivat hieman suurempia, nämä yksityiskohdat tulisivat hienosti esiin.
Kaiken kaikkiaan hieno näyttely, johon kannattaa tulla kauempaakin ja jonka katsomiseen kannattaa varata aikaa. Suosittelen!
sunnuntai 9. toukokuuta 2010
Loretta Lux, Myyrmäkitalo
Danica Dakic, Loretta Lux, Anu Pennanen 5.3. - 4.9.2010
Myyrmäkitalo, Paalutori 3, 01600 Vantaa (Myyrmannin vieressä).
Kävin kerran ohimennen kauppamatkalla pistäytymässä Myyrmäki-talossa uudessa näyttelyssä. Mikään näistä taiteilijoiden teoksista ei oikein tuntunut miltään, kaikki tuntuivat täysin yhdentekeviltä. Ainoastaan Loretta Luxin teokset säväyttivät jollain tavoin.
Loretta Luxin valokuvat esittivät n. 4-6 vuotiaita lapsia. Ihmettelin, että kaikkea ne taitelijat tekevätkin. Valokuvat tuntuivat jotenkin kummallisilta.
No, jonkin ajan kuluttua pistäydyin uudestaan näyttelyyn (ilmainen sisäänpääsy). Tällä kerralla aloin ihmetellä enemmänkin Loretta Luxin valokuvia. Paikalla sattui olemaan opas, joka esitteli teoksia ja vastaili kysymyksiin. Kysyin, että mitä Loretta Luxin valokuville on tehty, kun ne näyttävät niin omituisiltä. Sain vastauksen, että taiteilija laittaa kaikkiin teoksiinsa taustan jostain muusta valokuvasta. Ihmettelyyni siitä, että oliko valokuvia jotekin käsitelty, kun valokuvien lapset näyttivät oudoilta. Tähän opas ei osannut vastata.
Kun katsoin kuvia tarkemmin olin melko varma, että kuvia on jotenkin käsitelty. Lasten mittasuhteet olivat jotenkin oudot, en tosin osannut sanoa miten. Kasvot ja etenkin silmät tuntuivat liian suurilta.
Kotona tarkistin asian netistä ja arveluni osoittautui oikeaksi. Loretta Lux käsittelee valokuviaan ja muuntaa kuvia digitaalisesti. Muuntaminen tapahtuu taidolla ja tahalliset "vääristymät" ovat aika pieniä. Missään kuvassa ei voi havaita käsittelyn jälkiä. Monissa lähteissä kuvataan hänen taidettaan "valokuvauksen, maalaustaiteen ja digitaalisen manipulaation yhdistelmäksi".
Kun kolmannen kerran menin näyttelyyn, en edes vilkaissut kahdne muun taiteilijan teoksia. Sen sijaan jäin lopullisesti koukkuun Loretta Luxin kuviin. Niissä on jotain todella kummallista, mutta samalla äärimmäisen kiehtovaa.
Kuten eräs ajattelija kerran totesi: "Maailmassa on paljon hyviä valokuvia, mutta kiinnostavia vähän." Loretta Luxin näyttely jälleen todisti tämän oikeaksi.
Myyrmäkitalo, Paalutori 3, 01600 Vantaa (Myyrmannin vieressä).
Kävin kerran ohimennen kauppamatkalla pistäytymässä Myyrmäki-talossa uudessa näyttelyssä. Mikään näistä taiteilijoiden teoksista ei oikein tuntunut miltään, kaikki tuntuivat täysin yhdentekeviltä. Ainoastaan Loretta Luxin teokset säväyttivät jollain tavoin.
Loretta Luxin valokuvat esittivät n. 4-6 vuotiaita lapsia. Ihmettelin, että kaikkea ne taitelijat tekevätkin. Valokuvat tuntuivat jotenkin kummallisilta.
No, jonkin ajan kuluttua pistäydyin uudestaan näyttelyyn (ilmainen sisäänpääsy). Tällä kerralla aloin ihmetellä enemmänkin Loretta Luxin valokuvia. Paikalla sattui olemaan opas, joka esitteli teoksia ja vastaili kysymyksiin. Kysyin, että mitä Loretta Luxin valokuville on tehty, kun ne näyttävät niin omituisiltä. Sain vastauksen, että taiteilija laittaa kaikkiin teoksiinsa taustan jostain muusta valokuvasta. Ihmettelyyni siitä, että oliko valokuvia jotekin käsitelty, kun valokuvien lapset näyttivät oudoilta. Tähän opas ei osannut vastata.
Kun katsoin kuvia tarkemmin olin melko varma, että kuvia on jotenkin käsitelty. Lasten mittasuhteet olivat jotenkin oudot, en tosin osannut sanoa miten. Kasvot ja etenkin silmät tuntuivat liian suurilta.
Kotona tarkistin asian netistä ja arveluni osoittautui oikeaksi. Loretta Lux käsittelee valokuviaan ja muuntaa kuvia digitaalisesti. Muuntaminen tapahtuu taidolla ja tahalliset "vääristymät" ovat aika pieniä. Missään kuvassa ei voi havaita käsittelyn jälkiä. Monissa lähteissä kuvataan hänen taidettaan "valokuvauksen, maalaustaiteen ja digitaalisen manipulaation yhdistelmäksi".
Kun kolmannen kerran menin näyttelyyn, en edes vilkaissut kahdne muun taiteilijan teoksia. Sen sijaan jäin lopullisesti koukkuun Loretta Luxin kuviin. Niissä on jotain todella kummallista, mutta samalla äärimmäisen kiehtovaa.
Kuten eräs ajattelija kerran totesi: "Maailmassa on paljon hyviä valokuvia, mutta kiinnostavia vähän." Loretta Luxin näyttely jälleen todisti tämän oikeaksi.
lauantai 17. huhtikuuta 2010
Foto Signe Brander
Foto Signe Brander
Hakasalmen huvila, Helsinki, 14.10.2009 – 29.8.2010
Näyttelyyn on kerätty Helsingin kaupungin kokoelmasta hieman alle sata valokuvaa. Kuvat on digitoitu alkuperäisistä lasinegatiiveista. Lasinegatiivit ovat kooltaan 18 x 24 cm. Ennen vedostamista kokoon 75 x 100 cm kuvat on käsitelty kuvakäsittelyohjelmalla.
Lopptuloksena on hienot vedokset, joissa yksityiskohtien tarkkuus on hämmästyttävän suuri. Kuvien käsittelyn avulla myös sävyt on sellaiset kuin Brander ne aikanaan tarkoitti. Branderin vedoksia on säilynyt aika paljon, mutta ajan myötä ne ovat haalistuneet.
Itse kuvat on otettu Helsingistä 1900-luvun alussa. Osa kuvien esittämistä paikoista on vieläkin selvästi tunnistettavia. Osa taas on paikoista, jotka ovat kuvan ottamisen jälkeen muuttuneet paljon. Niin paljon, että paikan tunnistaminen kuvasta katsoen on vaikeaa ellei jopa mahdotonta.
Kuvakulmien valinta ja kuvien sommittelu on hienoa työtä. Kuvista näkee, että Brander on nähnyt paljon vaivaa ennen kuvien ottoa, kuvia ei selvästikään ole otettu ensimmäisestä mieleentulevasta kohdasta eikä samantien. Tässä kohdassa ero esim. I.K.Inhan vastaaviin kuviin on selvä (vaikka muuten Inhan työtä ja töitä arvostankin). Useimmissa kuvissa näkyy ihmisiä arkiaskareissaan. En osaa sanoa kuinka paljon Brander on ohjannut ihmisiä ennen kuvan ottoa tai onko hän kenties vaan odottanut kunnes ihmiset ovat hänen mielestään sopivilla paikoilla. Joka tapauksessa ihmiset kuvissa täydentävät hienosti kaupunkinäkymiä, vaikka joissain kuvissa ihmiset ovat selvästi jääneet tuijottamaan kuvaajaa ja kameraa.
Näyttelyssä on mukana mielenkiintoinen kuvaesitys, joka kannattaa katsoa. Esityksessä näytetään ensin Branderin valokuva. Sen perään näytetään valokuva joka on otettu samasta kohdasta 1990-luvulla. Ennen uudemman kuvan näyttämistä on katsojalla hetki aikaa miettiä mitä paikkaa Branderin kuva esittää. Lopuksi molemmat kuvat näytetään yhtaikaa ja kerrotaan mistä kuva on otettu.
Jostain syystä kaikki uudet kuvat eivät ole otettu samalla polttovälillä ja täsmälleen samasta paikasta kun Branderin kuva. Kaikissa kuvissa samasta paikasta ei tosin enää voikaan kuvaa ottaa, mutta aika monessa tapauksessa se olisi ollut mahdollista. Polttovälin eroa ihmettelen vielä enemmän. Aivan kuin uuden kuvan ottajilla ei olisi ollut käytössään alkuperäistä kuvaa. Kari Ennola teki saman muutama vuosi sitten I.K.Inhan kuville paljon paremmin.
Näyttelyn aukioloa on jatkettu aina 29.8.2010 asti, joten vielä on erinomainen tilaisuus ihastella Branderin kuvia. Ja näyttelyn pääsymaksu on 0 euroa!
Tässä hieman esimakua kuvista. Kuvat näkyvät kuvaruudulla pieninä verrattuna näyttelyssä oleviin 70 x 100 kuviin.
http://www.hel2.fi/kaumuseo/lehdistokuvat/fotosignebrander
Ja tässä mielenkiintoinen kuvaus lasinegatiivien käsittelystä Branderin näyttelyyn:
http://www.digiwiki.fi/fi/index.php?title=Lasinegatiivin_valokuvaus_Helsingin_kaupunginmuseossa_/_Jan_Alanco
Hakasalmen huvila, Helsinki, 14.10.2009 – 29.8.2010
Näyttelyyn on kerätty Helsingin kaupungin kokoelmasta hieman alle sata valokuvaa. Kuvat on digitoitu alkuperäisistä lasinegatiiveista. Lasinegatiivit ovat kooltaan 18 x 24 cm. Ennen vedostamista kokoon 75 x 100 cm kuvat on käsitelty kuvakäsittelyohjelmalla.
Lopptuloksena on hienot vedokset, joissa yksityiskohtien tarkkuus on hämmästyttävän suuri. Kuvien käsittelyn avulla myös sävyt on sellaiset kuin Brander ne aikanaan tarkoitti. Branderin vedoksia on säilynyt aika paljon, mutta ajan myötä ne ovat haalistuneet.
Itse kuvat on otettu Helsingistä 1900-luvun alussa. Osa kuvien esittämistä paikoista on vieläkin selvästi tunnistettavia. Osa taas on paikoista, jotka ovat kuvan ottamisen jälkeen muuttuneet paljon. Niin paljon, että paikan tunnistaminen kuvasta katsoen on vaikeaa ellei jopa mahdotonta.
Kuvakulmien valinta ja kuvien sommittelu on hienoa työtä. Kuvista näkee, että Brander on nähnyt paljon vaivaa ennen kuvien ottoa, kuvia ei selvästikään ole otettu ensimmäisestä mieleentulevasta kohdasta eikä samantien. Tässä kohdassa ero esim. I.K.Inhan vastaaviin kuviin on selvä (vaikka muuten Inhan työtä ja töitä arvostankin). Useimmissa kuvissa näkyy ihmisiä arkiaskareissaan. En osaa sanoa kuinka paljon Brander on ohjannut ihmisiä ennen kuvan ottoa tai onko hän kenties vaan odottanut kunnes ihmiset ovat hänen mielestään sopivilla paikoilla. Joka tapauksessa ihmiset kuvissa täydentävät hienosti kaupunkinäkymiä, vaikka joissain kuvissa ihmiset ovat selvästi jääneet tuijottamaan kuvaajaa ja kameraa.
Näyttelyssä on mukana mielenkiintoinen kuvaesitys, joka kannattaa katsoa. Esityksessä näytetään ensin Branderin valokuva. Sen perään näytetään valokuva joka on otettu samasta kohdasta 1990-luvulla. Ennen uudemman kuvan näyttämistä on katsojalla hetki aikaa miettiä mitä paikkaa Branderin kuva esittää. Lopuksi molemmat kuvat näytetään yhtaikaa ja kerrotaan mistä kuva on otettu.
Jostain syystä kaikki uudet kuvat eivät ole otettu samalla polttovälillä ja täsmälleen samasta paikasta kun Branderin kuva. Kaikissa kuvissa samasta paikasta ei tosin enää voikaan kuvaa ottaa, mutta aika monessa tapauksessa se olisi ollut mahdollista. Polttovälin eroa ihmettelen vielä enemmän. Aivan kuin uuden kuvan ottajilla ei olisi ollut käytössään alkuperäistä kuvaa. Kari Ennola teki saman muutama vuosi sitten I.K.Inhan kuville paljon paremmin.
Näyttelyn aukioloa on jatkettu aina 29.8.2010 asti, joten vielä on erinomainen tilaisuus ihastella Branderin kuvia. Ja näyttelyn pääsymaksu on 0 euroa!
Tässä hieman esimakua kuvista. Kuvat näkyvät kuvaruudulla pieninä verrattuna näyttelyssä oleviin 70 x 100 kuviin.
http://www.hel2.fi/kaumuseo/lehdistokuvat/fotosignebrander
Ja tässä mielenkiintoinen kuvaus lasinegatiivien käsittelystä Branderin näyttelyyn:
http://www.digiwiki.fi/fi/index.php?title=Lasinegatiivin_valokuvaus_Helsingin_kaupunginmuseossa_/_Jan_Alanco
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
Susanna Majuri: Vedentutkijan tytär
Susanna Majuri: Vedentutkijan tytär
Suomen valokuvataiteen museo, 27.1.–23.5. 2010
Kerrankin on valokuvataiteilija TAIKista, jonka kuvat eivät ole luokkaa ”tyttöjen päiväkirja”. Majurin kuvat ovat taiteilijan omin sanoin ”tästä maailmasta”. Tällä taiteilija tarkoittaa sitä, että missään kuvissa ei ole käytetty kuvankäsittelyä vaan kaikki kuvat on kuvattu ja vedostettu sellaisenaan. Kuvien eteen taitelija on tosin tehnyt todella paljon pohjatyötä, mm. valokuvannut suklaarasian kannen, vedostanut kuvan suurelle monen metrin vahakankaalle, sijoittanut kankaan uima-altaan pohjalle ikäänkuin taustaksi ja tämän jälkeen ottanut lopullisen kuvan.
Vaikka kaikki kuvat ovat ”tästä maailmasta” olen ehdottomasti sitä mieltä, että ne eivät ole ”tästä maailmasta”. Juuri tähän perustuu kuvien tenho. Kuvat ovat unenomaisia ja arkitodellisuuteen verrattuna käsittämättömiä. Katsoja muodostaa kuvista oman tulkintansa. Vielä plussana taiteilijalle ja miksei myös kuraattorille, on se, että tavallisuudesta poiketen, näyttelyssä ei ole esille minkäänlaista tekstiä, joka kuvaisi tai selittäisi kuvia millään tavalla. Näin katsojalle jää vain vaihtoehto muodostaa itse oma tulkinta kuvista.
Kaikissa kuvissa on mukana vesi jossain muodossa. Kuvat eivät silti toista itseänsä tai ole toistensa kopioita.
Kaiken kaikkiaan hieno näyttely, jota suosittelen kaikille. Menkää ihmettelemään kuvia!
Suomen valokuvataiteen museo, 27.1.–23.5. 2010
Kerrankin on valokuvataiteilija TAIKista, jonka kuvat eivät ole luokkaa ”tyttöjen päiväkirja”. Majurin kuvat ovat taiteilijan omin sanoin ”tästä maailmasta”. Tällä taiteilija tarkoittaa sitä, että missään kuvissa ei ole käytetty kuvankäsittelyä vaan kaikki kuvat on kuvattu ja vedostettu sellaisenaan. Kuvien eteen taitelija on tosin tehnyt todella paljon pohjatyötä, mm. valokuvannut suklaarasian kannen, vedostanut kuvan suurelle monen metrin vahakankaalle, sijoittanut kankaan uima-altaan pohjalle ikäänkuin taustaksi ja tämän jälkeen ottanut lopullisen kuvan.
Vaikka kaikki kuvat ovat ”tästä maailmasta” olen ehdottomasti sitä mieltä, että ne eivät ole ”tästä maailmasta”. Juuri tähän perustuu kuvien tenho. Kuvat ovat unenomaisia ja arkitodellisuuteen verrattuna käsittämättömiä. Katsoja muodostaa kuvista oman tulkintansa. Vielä plussana taiteilijalle ja miksei myös kuraattorille, on se, että tavallisuudesta poiketen, näyttelyssä ei ole esille minkäänlaista tekstiä, joka kuvaisi tai selittäisi kuvia millään tavalla. Näin katsojalle jää vain vaihtoehto muodostaa itse oma tulkinta kuvista.
Kaikissa kuvissa on mukana vesi jossain muodossa. Kuvat eivät silti toista itseänsä tai ole toistensa kopioita.
Kaiken kaikkiaan hieno näyttely, jota suosittelen kaikille. Menkää ihmettelemään kuvia!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
