Susanna Majuri: Vedentutkijan tytär
Suomen valokuvataiteen museo, 27.1.–23.5. 2010
Kerrankin on valokuvataiteilija TAIKista, jonka kuvat eivät ole luokkaa ”tyttöjen päiväkirja”. Majurin kuvat ovat taiteilijan omin sanoin ”tästä maailmasta”. Tällä taiteilija tarkoittaa sitä, että missään kuvissa ei ole käytetty kuvankäsittelyä vaan kaikki kuvat on kuvattu ja vedostettu sellaisenaan. Kuvien eteen taitelija on tosin tehnyt todella paljon pohjatyötä, mm. valokuvannut suklaarasian kannen, vedostanut kuvan suurelle monen metrin vahakankaalle, sijoittanut kankaan uima-altaan pohjalle ikäänkuin taustaksi ja tämän jälkeen ottanut lopullisen kuvan.
Vaikka kaikki kuvat ovat ”tästä maailmasta” olen ehdottomasti sitä mieltä, että ne eivät ole ”tästä maailmasta”. Juuri tähän perustuu kuvien tenho. Kuvat ovat unenomaisia ja arkitodellisuuteen verrattuna käsittämättömiä. Katsoja muodostaa kuvista oman tulkintansa. Vielä plussana taiteilijalle ja miksei myös kuraattorille, on se, että tavallisuudesta poiketen, näyttelyssä ei ole esille minkäänlaista tekstiä, joka kuvaisi tai selittäisi kuvia millään tavalla. Näin katsojalle jää vain vaihtoehto muodostaa itse oma tulkinta kuvista.
Kaikissa kuvissa on mukana vesi jossain muodossa. Kuvat eivät silti toista itseänsä tai ole toistensa kopioita.
Kaiken kaikkiaan hieno näyttely, jota suosittelen kaikille. Menkää ihmettelemään kuvia!
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
tiistai 8. joulukuuta 2009
Unkarilaiset Mestarit
Unkarilaiset Mestarit, Brassaï, Capa, Kertész, Moholy-Nagy, Munkácsi
Tampereella 7.11. - 5.12.2009 TR1:ssä.
Tamperelaiset olivat onnistuneet saamaan vanhojen unkarilaisten mestarikuvaajien kuvia näyttelyksi. Mukana oli muutama alkuperäinenkin vedos, useimmat olivat vedostettu muistaakseni 1960- ja 1970-luvuilla.
Capan ja Kertészin kuvia olen nähynyt paljon ennenkin, lähinnä kirjoista. Oli hienoa nähdä "oikeita valokuvia" kirjoista katsomisen lisäksi. Molemmilta oli mukana monta hienoa kuvaa. Tosin Kertésziltä olisin itse valinnut hieman eri kuvat. En kylläkään tiedä olivatko eri kirjoissa nähdyt kuvat edes valittavissa. Tosin näyttelyn kuraattorin esipuheen mukaan kuvia oli valittavissa tuhansia. No joka tapauksessa esillä olevat kuvat olivat hienoja. Molempien kuvat olivat puhuttelevia, eri tavoilla tosin. Tekniikka tuki molemmilla itse kuvaa (eikä päinvastoin, kuten turhan usein varsinkin nykyään näkee).
Kertészilta oli onneksi mukana eräs suosikkini hänen monista hienoista kuvistaan. Kuva, jossa juna kulkee takana ylhäällä olevalla sillalla ja etualalla mies kantaa paketoitua taulua tms. Näiden kahden aiheen lisäksi kuvassa on paljon muutakin, ja vieläkin ihmettelen ja tutkin kuvaa ja yritän päästä selville siitä. Kerrassaan mainio kuva:
http://www.bbc.co.uk/photography/genius/gallery/kertesz.shtml
Muut kolme mestaria olivat minulle aiemmin jääneet hieman vieraammiksi.
Brassaïlta ei ollut kovin montaa kuvaa. Esilläolleet olivat kaikki hieman erityyppisiä alkaen pariisin iltaelämän kuvista ehkä jonkinlaisiksi cityscape-tyyppisiin kuviin. Mukana oli myös muotokuva Picassosta miljöössä. Kummastuksekseni tätä kuvaa hallitsee tavattoman suuri kamiina varjoineen. Jäin pohtimaan miksi juuri kamiina, kun kyse oli Picassosta. No ehkä siihen joku selitys on.
Moholy-Nagyltä oli mukana kokeellisia kuvia, fotogrammeja ja päällekkäisvalotuksia. Ne eivät minua juuri puhutelleet. Muutama "tavallinenkin" kuva häneltä oli esillä. Niissä aiheita oli käsitelty tavanomaisesta poikkeavasti ja näkökulma aiheisiin oli vieläkin katsottuna "moderni".
Munkácsilta oli mukana muotikuvia 30- ja 40-luvuilta. Myös hänen tunnetuimpiinsa kuuluva kuva kolmesta pojasta Tanganjika-järvellä oli mukana. Muutamasta näyttelyssäkin olleista kuvissa näkyy tyyli, jonka Cartie-Bresson vei myöhemmin vielä pidemmälle.
Kaiken kaikkiaan näyttely oli hieno kokemus. Valitettavasti näyttely oli Suomessa vain vähän aikaa eikä kiertänyt muualla. Harmi, sillä näyttelyn kuvat olisivat ansainneet vieläkin enemmän katsojia kuin nyt muutamassa viikossa ehti käymään. Onneksi ainakin sinä päivänä kun vierailin näyttelyssä, katsojia oli ilahduttavan runsaslukuisesti.
Tampereella 7.11. - 5.12.2009 TR1:ssä.
Tamperelaiset olivat onnistuneet saamaan vanhojen unkarilaisten mestarikuvaajien kuvia näyttelyksi. Mukana oli muutama alkuperäinenkin vedos, useimmat olivat vedostettu muistaakseni 1960- ja 1970-luvuilla.
Capan ja Kertészin kuvia olen nähynyt paljon ennenkin, lähinnä kirjoista. Oli hienoa nähdä "oikeita valokuvia" kirjoista katsomisen lisäksi. Molemmilta oli mukana monta hienoa kuvaa. Tosin Kertésziltä olisin itse valinnut hieman eri kuvat. En kylläkään tiedä olivatko eri kirjoissa nähdyt kuvat edes valittavissa. Tosin näyttelyn kuraattorin esipuheen mukaan kuvia oli valittavissa tuhansia. No joka tapauksessa esillä olevat kuvat olivat hienoja. Molempien kuvat olivat puhuttelevia, eri tavoilla tosin. Tekniikka tuki molemmilla itse kuvaa (eikä päinvastoin, kuten turhan usein varsinkin nykyään näkee).
Kertészilta oli onneksi mukana eräs suosikkini hänen monista hienoista kuvistaan. Kuva, jossa juna kulkee takana ylhäällä olevalla sillalla ja etualalla mies kantaa paketoitua taulua tms. Näiden kahden aiheen lisäksi kuvassa on paljon muutakin, ja vieläkin ihmettelen ja tutkin kuvaa ja yritän päästä selville siitä. Kerrassaan mainio kuva:
http://www.bbc.co.uk/photography/genius/gallery/kertesz.shtml
Muut kolme mestaria olivat minulle aiemmin jääneet hieman vieraammiksi.
Brassaïlta ei ollut kovin montaa kuvaa. Esilläolleet olivat kaikki hieman erityyppisiä alkaen pariisin iltaelämän kuvista ehkä jonkinlaisiksi cityscape-tyyppisiin kuviin. Mukana oli myös muotokuva Picassosta miljöössä. Kummastuksekseni tätä kuvaa hallitsee tavattoman suuri kamiina varjoineen. Jäin pohtimaan miksi juuri kamiina, kun kyse oli Picassosta. No ehkä siihen joku selitys on.
Moholy-Nagyltä oli mukana kokeellisia kuvia, fotogrammeja ja päällekkäisvalotuksia. Ne eivät minua juuri puhutelleet. Muutama "tavallinenkin" kuva häneltä oli esillä. Niissä aiheita oli käsitelty tavanomaisesta poikkeavasti ja näkökulma aiheisiin oli vieläkin katsottuna "moderni".
Munkácsilta oli mukana muotikuvia 30- ja 40-luvuilta. Myös hänen tunnetuimpiinsa kuuluva kuva kolmesta pojasta Tanganjika-järvellä oli mukana. Muutamasta näyttelyssäkin olleista kuvissa näkyy tyyli, jonka Cartie-Bresson vei myöhemmin vielä pidemmälle.
Kaiken kaikkiaan näyttely oli hieno kokemus. Valitettavasti näyttely oli Suomessa vain vähän aikaa eikä kiertänyt muualla. Harmi, sillä näyttelyn kuvat olisivat ansainneet vieläkin enemmän katsojia kuin nyt muutamassa viikossa ehti käymään. Onneksi ainakin sinä päivänä kun vierailin näyttelyssä, katsojia oli ilahduttavan runsaslukuisesti.
lauantai 12. syyskuuta 2009
Ram ram Ludia - Hyvästi kyläni
Magi Viljasen valokuvateoksia
Kulttuurien museo 27.2.2009 - 3.1.2010
Tennispalatsi, Helsinki
Kulttuurien museossa yli puoli vuotta avoinna olleella näyttelyllä on varsin dramaattinen nimi. Eikä nimi petä; valokuvataiteilija Magi Viljasen kuvista koostetulla näyttelyllä on myös dramaattiset taustat. Valokuvien kohde, kastittomien intialaisten kylä Ludia, tuhoutui lähes täydellisesti maanjäristyksessä vuonna 2001. Viljanen on tehnyt lukuisia matkoja kylään ennen ja jälkeen luonnontuhon ja tallentanut suomalaisnäkökulmasta katsottuna vierasta ja alkeellista elämänmenoa arvokkaalla tavalla.
Viljasen näyttely on yhtäaikaa sekä ärsyttävä ja kiehtova että kaunis ja ruma. Näyttelystä ei voi puhua pelkkinä kuvina, sillä kuvien kanssa lähes yhtä suureen asemaan nousee näyttelyn ripustus. Kuvia on esillä paitsi perinteisinä näyttelyvedoksina, myös läpinäkyvinä plekseinä samoin kuin enemmän tai vähemmän liehuvina kankaina ja katosta roikkuvina kuutioina.
Näyttelysaliin päästyäni huomaan ensitöikseni miettiväni, miksi tämä näyttely ei ole esillä Valokuvataiteen museossa. Näyttelykävijä joutuu heti saliin tultuaan pujottelemaan valokuvien välissä. Idea on hauska, mutta epäkäytännöllinen. Viljasen panoraamamuotoiset kylänäkymät ovat alaviistoon sijoitetuilla plekseillä, ja on oikeastaan aivan sama, katsooko kuvia edestä vai takaa. Kuvien muoto tukee aiheita, mutta läheisempi tutustuminen kuviin on hankalaa, sillä pleksi heijastelee häiritsevästi ympäröivää huonetta. Kovin kaukaakaan kuvia ei voi katsoa, sillä kuvat on sijoitettu tiiviisti toistensa tuntumaan.
Viljasen henkilökuvat huokuvat lämpöä ja vuorovaikutusta valokuvaajan ja kuvattavien välillä. Jokaisella kuvalla olisi tehoa yksinäänkin, mutta miksi ihmeessä ne on sijoitettu yhteen rykelmään? Yksittäiset kuvat hukkuvat massaan, ja jokainen potretti syö viereen sijoitetun kasvon tehoa. Takanurkan kuvapareista sen sijaan pidän kovasti. Niissä samannäköiset ja -oloiset ihmiset poseeraavat kuvaajalle samantyyppisissä asennoissa. Kekseliästä!
Ryhmäkuvat on painettu kankaille, ja niistä on koostettu teltanseiniä. Tässä vaiheessa näyttelykierrosta ripustus alkaa viehättää minua. Viljasen näyttelyä ei ole tehtykään perinteiselle valokuvanäyttelyiden kiertäjälle. On hienoa, että valokuville ja valokuvataiteelle löydetään uusia esitysmuotoja, ja sitä kautta myös uusia katsojia. Viljasen kuvien sommittelut, muodot ja valot ovat kohdallaan, mutta se ei ole tämän näyttelyn itsetarkoitus. Tärkeintä on tunnelma ja inhimillinen lämpö.
Palaan vielä näyttelysalin alkuun. Pujottelen pleksien väleissä, katson jokaisen kuvan potrettirykelmistä, ja nyt ne avautuvat minulle aivan eri tavalla. Kierrän kuvaparit ja suuntaan ilmavirtausten heiluttamiin telttoihin. Tätä näyttelyä kannattaa tulla katsomaan - ja sitä kannattaa myös katsoa uudella asenteella.
Kulttuurien museo 27.2.2009 - 3.1.2010
Tennispalatsi, Helsinki
Kulttuurien museossa yli puoli vuotta avoinna olleella näyttelyllä on varsin dramaattinen nimi. Eikä nimi petä; valokuvataiteilija Magi Viljasen kuvista koostetulla näyttelyllä on myös dramaattiset taustat. Valokuvien kohde, kastittomien intialaisten kylä Ludia, tuhoutui lähes täydellisesti maanjäristyksessä vuonna 2001. Viljanen on tehnyt lukuisia matkoja kylään ennen ja jälkeen luonnontuhon ja tallentanut suomalaisnäkökulmasta katsottuna vierasta ja alkeellista elämänmenoa arvokkaalla tavalla.
Viljasen näyttely on yhtäaikaa sekä ärsyttävä ja kiehtova että kaunis ja ruma. Näyttelystä ei voi puhua pelkkinä kuvina, sillä kuvien kanssa lähes yhtä suureen asemaan nousee näyttelyn ripustus. Kuvia on esillä paitsi perinteisinä näyttelyvedoksina, myös läpinäkyvinä plekseinä samoin kuin enemmän tai vähemmän liehuvina kankaina ja katosta roikkuvina kuutioina.
Näyttelysaliin päästyäni huomaan ensitöikseni miettiväni, miksi tämä näyttely ei ole esillä Valokuvataiteen museossa. Näyttelykävijä joutuu heti saliin tultuaan pujottelemaan valokuvien välissä. Idea on hauska, mutta epäkäytännöllinen. Viljasen panoraamamuotoiset kylänäkymät ovat alaviistoon sijoitetuilla plekseillä, ja on oikeastaan aivan sama, katsooko kuvia edestä vai takaa. Kuvien muoto tukee aiheita, mutta läheisempi tutustuminen kuviin on hankalaa, sillä pleksi heijastelee häiritsevästi ympäröivää huonetta. Kovin kaukaakaan kuvia ei voi katsoa, sillä kuvat on sijoitettu tiiviisti toistensa tuntumaan.
Viljasen henkilökuvat huokuvat lämpöä ja vuorovaikutusta valokuvaajan ja kuvattavien välillä. Jokaisella kuvalla olisi tehoa yksinäänkin, mutta miksi ihmeessä ne on sijoitettu yhteen rykelmään? Yksittäiset kuvat hukkuvat massaan, ja jokainen potretti syö viereen sijoitetun kasvon tehoa. Takanurkan kuvapareista sen sijaan pidän kovasti. Niissä samannäköiset ja -oloiset ihmiset poseeraavat kuvaajalle samantyyppisissä asennoissa. Kekseliästä!
Ryhmäkuvat on painettu kankaille, ja niistä on koostettu teltanseiniä. Tässä vaiheessa näyttelykierrosta ripustus alkaa viehättää minua. Viljasen näyttelyä ei ole tehtykään perinteiselle valokuvanäyttelyiden kiertäjälle. On hienoa, että valokuville ja valokuvataiteelle löydetään uusia esitysmuotoja, ja sitä kautta myös uusia katsojia. Viljasen kuvien sommittelut, muodot ja valot ovat kohdallaan, mutta se ei ole tämän näyttelyn itsetarkoitus. Tärkeintä on tunnelma ja inhimillinen lämpö.
Palaan vielä näyttelysalin alkuun. Pujottelen pleksien väleissä, katson jokaisen kuvan potrettirykelmistä, ja nyt ne avautuvat minulle aivan eri tavalla. Kierrän kuvaparit ja suuntaan ilmavirtausten heiluttamiin telttoihin. Tätä näyttelyä kannattaa tulla katsomaan - ja sitä kannattaa myös katsoa uudella asenteella.
tiistai 18. elokuuta 2009
Töitä, tekoja - Suomen valokuvataiteen museo 10.6.-30.8.2009
Töitä, tekoja
Stefan Bremer, Elina Brotherus, Ulla Jokisalo, Timo Kelaranta, Raakel Kuukka, Hannele Rantala, Catarina Ryöppy, Kari Soinio, Santeri Tuori, Marjukka Vainio
Suomen valokuvataiteen museo 10.6.-30.8.2009
Lainaus näyttelyn esittelytekstistä;
- - - - - - - - - - -lainaus alkaa - - - - - - - - - - -
Töitä, tekoja -näyttely sai alkunsa tunnettujen taiteilijoiden tarpeesta kokoontua yhteen ja vaihtaa ajatuksia toisten tekijöiden kanssa. Se mikä taidekoulua käyvälle nuorelle on arkipäivää, täytyy suoda muillekin! Taiteilijat tapasivat valokuvaaja Timo Kelarannan johdolla kymmenkunta kertaa. Tapaamisissa maisteltiin hyvää ruokaa ja viinejä ja puhuttiin valokuvasta ja taiteen ilmiöistä. Kukin taiteilija esitteli vuorollaan työtään, ja muilla oli mahdollisuus kurkistaa peremmälle muiden taiteilijoiden taustoihin ja motiiveihin - ja saada uusia näkökulmia myös omalle työlle. Näiden tapaamisten tuloksia on nyt esillä Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla. Suurin osa näyttelyn teoksista on esillä ensimmäistä kertaa.
Töitä, tekoja -näyttely korostaa konkreettista tekemistä teoreettisen lähtökohdan sijaan. Näyttelyn kautta taiteilijat haluavat onnitella Suomen valokuvataiteen museota 40-vuotisesta työstä suomalaisen valokuvataiteen hyväksi!
- - - - - - - - - - - lainaus päättyy - - - - - - - - - - -
Näyttelyn kuvastaa mielestäni hyvin valokuvataiteilijoiden teosten nykytilaa Suomessa. Suurin osa teoksista nimittäin ei avaudu katsojalle ilman selitystä. Ainoastaan Kari Soinion ”pentatyykki” (viisiosainen teos) puhutteli minua sellaisenaan ilman mitään selityksiä. Tosin teoksen selitys muuttaa kokemusta, ks. alempana. Timo Kelarannan sarjatutkielma toimii myös ilman selitystä. Kaikkien muiden taiteilijoiden teokset vaativat selostuksen tai tekstin, jotta katsoja saisi teoksista mitään irti.
Stefan Bremeriltä olen nähnyt vuosien aikana lukuisia puhuttelevia valokuvia, mutta nyt teossarja jää mielestäni erikoisuuden tavoitteluksi. Mitä ihmettä Bremer yrittää kuvillaan kertoa? Olin kuuntelemassa Bremerin itsensä kertomana teoksesta, mutta ainoa mikä jäi mieleen oli tarina miten kuvat olivat syntyneet.
Raakel Kuukan teokset ovat hänelle varmaankin erittäin merkityksellisiä ja henkilökohtaisia, mutta muille kuvat jäävät loma-albumikuvien tasolle. Ilman selitystä kuvista ei saa juuri mitään irti. Osaan kuvista Kuukka on yrittänyt saada lisäpotkua laittamalla paspikseen pyöreitä reikiä, jonka läpi kuvia ikäänkuin katsotaan.
Catarina Ryöpyn auton tuulilasin muotoon tehdyt teokset on nimetty paikkojen mukaan. Näillä paikoilla on kaikissa tapahtunut murhenäytelmä. En tiedä onko kuvat otettu ko. paikoilla, mutta oli tai ei, kuvat voisivat olla mistä tahansa. Mitä ihmettä Ryöppy yrittää kuvillaan kertoa?
Kari Soinion ”pentatyykki” oli mielenkiintoinen teos. Katsoja huomaa heti, että osat liittyvät jotenkin toisiinsa, mutta miten? Teoksen arvo on mielestäni juuri tässä. Tosin kun kuulee teoksen liittyvän tarinan, muuttuu tämäkin teos täysin erilaiseksi.
Ulla Jokisalon teoksiin on taas kerran liitetty mukaan langanpätkiä.
Elina Brotherus jatkaa valitsemallaan linjalla, ei mitään uutta.
Santeri Tuorin videon ja still-kuvan yhdistelmä tuntuu aluksi mielenkiintoiselta, mutta ainakaan minua se ei jaksanut kiinnostaa / viehättää / mietityttää kovinkaan kauaa.
Marjukka Vainion teoksista en muista mitään. Ei varmaan ollut mielenkiitoinen.
Sen sijaan muistan hyvin Hannele Rantalan suuren kokoelmateoksen. Rantala on yhdistellyt teoksessaan erilaisia elementtejä (muitakin kuin valokuvia). Teoksessa on tavaraa todella paljon ja ehkä joku löytää siitä jotakin syvällistä. Jonkinlaisena punaisena lankana teoksessa kulkee apuraha-anomusten hylkäyskirjeet ja taiteilijan reaktiot niihin. Kun katsoo teosta, niin en voi välttyä ajatukselta, että ...
Stefan Bremer, Elina Brotherus, Ulla Jokisalo, Timo Kelaranta, Raakel Kuukka, Hannele Rantala, Catarina Ryöppy, Kari Soinio, Santeri Tuori, Marjukka Vainio
Suomen valokuvataiteen museo 10.6.-30.8.2009
Lainaus näyttelyn esittelytekstistä;
- - - - - - - - - - -lainaus alkaa - - - - - - - - - - -
Töitä, tekoja -näyttely sai alkunsa tunnettujen taiteilijoiden tarpeesta kokoontua yhteen ja vaihtaa ajatuksia toisten tekijöiden kanssa. Se mikä taidekoulua käyvälle nuorelle on arkipäivää, täytyy suoda muillekin! Taiteilijat tapasivat valokuvaaja Timo Kelarannan johdolla kymmenkunta kertaa. Tapaamisissa maisteltiin hyvää ruokaa ja viinejä ja puhuttiin valokuvasta ja taiteen ilmiöistä. Kukin taiteilija esitteli vuorollaan työtään, ja muilla oli mahdollisuus kurkistaa peremmälle muiden taiteilijoiden taustoihin ja motiiveihin - ja saada uusia näkökulmia myös omalle työlle. Näiden tapaamisten tuloksia on nyt esillä Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla. Suurin osa näyttelyn teoksista on esillä ensimmäistä kertaa.
Töitä, tekoja -näyttely korostaa konkreettista tekemistä teoreettisen lähtökohdan sijaan. Näyttelyn kautta taiteilijat haluavat onnitella Suomen valokuvataiteen museota 40-vuotisesta työstä suomalaisen valokuvataiteen hyväksi!
- - - - - - - - - - - lainaus päättyy - - - - - - - - - - -
Näyttelyn kuvastaa mielestäni hyvin valokuvataiteilijoiden teosten nykytilaa Suomessa. Suurin osa teoksista nimittäin ei avaudu katsojalle ilman selitystä. Ainoastaan Kari Soinion ”pentatyykki” (viisiosainen teos) puhutteli minua sellaisenaan ilman mitään selityksiä. Tosin teoksen selitys muuttaa kokemusta, ks. alempana. Timo Kelarannan sarjatutkielma toimii myös ilman selitystä. Kaikkien muiden taiteilijoiden teokset vaativat selostuksen tai tekstin, jotta katsoja saisi teoksista mitään irti.
Stefan Bremeriltä olen nähnyt vuosien aikana lukuisia puhuttelevia valokuvia, mutta nyt teossarja jää mielestäni erikoisuuden tavoitteluksi. Mitä ihmettä Bremer yrittää kuvillaan kertoa? Olin kuuntelemassa Bremerin itsensä kertomana teoksesta, mutta ainoa mikä jäi mieleen oli tarina miten kuvat olivat syntyneet.
Raakel Kuukan teokset ovat hänelle varmaankin erittäin merkityksellisiä ja henkilökohtaisia, mutta muille kuvat jäävät loma-albumikuvien tasolle. Ilman selitystä kuvista ei saa juuri mitään irti. Osaan kuvista Kuukka on yrittänyt saada lisäpotkua laittamalla paspikseen pyöreitä reikiä, jonka läpi kuvia ikäänkuin katsotaan.
Catarina Ryöpyn auton tuulilasin muotoon tehdyt teokset on nimetty paikkojen mukaan. Näillä paikoilla on kaikissa tapahtunut murhenäytelmä. En tiedä onko kuvat otettu ko. paikoilla, mutta oli tai ei, kuvat voisivat olla mistä tahansa. Mitä ihmettä Ryöppy yrittää kuvillaan kertoa?
Kari Soinion ”pentatyykki” oli mielenkiintoinen teos. Katsoja huomaa heti, että osat liittyvät jotenkin toisiinsa, mutta miten? Teoksen arvo on mielestäni juuri tässä. Tosin kun kuulee teoksen liittyvän tarinan, muuttuu tämäkin teos täysin erilaiseksi.
Ulla Jokisalon teoksiin on taas kerran liitetty mukaan langanpätkiä.
Elina Brotherus jatkaa valitsemallaan linjalla, ei mitään uutta.
Santeri Tuorin videon ja still-kuvan yhdistelmä tuntuu aluksi mielenkiintoiselta, mutta ainakaan minua se ei jaksanut kiinnostaa / viehättää / mietityttää kovinkaan kauaa.
Marjukka Vainion teoksista en muista mitään. Ei varmaan ollut mielenkiitoinen.
Sen sijaan muistan hyvin Hannele Rantalan suuren kokoelmateoksen. Rantala on yhdistellyt teoksessaan erilaisia elementtejä (muitakin kuin valokuvia). Teoksessa on tavaraa todella paljon ja ehkä joku löytää siitä jotakin syvällistä. Jonkinlaisena punaisena lankana teoksessa kulkee apuraha-anomusten hylkäyskirjeet ja taiteilijan reaktiot niihin. Kun katsoo teosta, niin en voi välttyä ajatukselta, että ...
torstai 16. heinäkuuta 2009
Martti Jämsä Galleria Luova.fi:ssä 10.6.-4.7.2009
Ehdin Luova.fi:n galleriaan Martti Jämsän näyttelyyn OPS! Helsinki Polaroid viimeisenä päivänä. Käynti kannatti.
Jämsä on ottanut kokonaisuutensa kuvat kävely- ja pyöräretkillä Helsingissä. Kuvat ovat kokoelma retkillä eteen tupsahtaneita, hyvin nähtyjä aiheita, jotka on taltioitu kaupungin ”marginaalialueilta” ja ilman ”varsinaista metodia”, kuten näyttelystä kertovasta esittelypaperista voi lukea. Musta Taide on julkaissut kuvia laajempana kokonaisuutena samannimisenä kirjana tänä vuonna. Alkuvuodesta se julkaisi myös Kristoffer Albrechtin Ziggzagg-teoksen, joka niin ikään luotaa marginaalialueita, Euroopassa. Niitä on hauska verrata keskenään.
Jämsän kuvat on otettu polaroid-kameralla. Se oli Suomessa 1970-luvulla suosittu kamera helppoutensa takia: siinä ei ollut kaikkia satunnaisnäppäilijää kenties tuskastuttavia järjestelmäkameran monimutkaisuuksia. Näppäys heijastuu kamerassa kuva-arkille, joka kehittyy itsestään positiiviksi ja on valmis katsottavaksi pari minuuttia kuvan ottamisen jälkeen. Polaroidin erikoisuuksiin kuuluu myös kuva-arkin pienehkö koko ja miltei neliömäinen muoto (7,6x7,8 cm).
Jämsä on kuvatessa käyttänyt Polaroid 600 ja 770 –filmejä. Näyttelyssä melkein kaikki vedokset ovat esillä suurin piirtein alkueräisessä polaroid-koossa. Poikkeuksen muodostavat selvästi isommat mutta samoihin mittasuhteisiin tehdyt kuvat, joita on ripustettu yksi kunkin pitkän seinän mittaisen sarjan alkuun.
Kuvien kauhtunut värimaailma muistuttaa vanhojen värifilmien ailahtelevista värien kiinnittymisominaisuuksista. Hailakoiden sävyjen joukossa on joissakin kuvissa korostettu punaista ja keltaista. Jämsä päätyi ratkaisuun, jotta kuvat toimisivat hyvin kirjassa; siellä punainen ja keltainen eivät korostukaan samalla tavoin. Kauhtuneet sävyt antavat nostalgisen vivahduksen kuin katsoisi vanhojakin kuvia.
Hailakalla sävymaailmalla ja pienellä kuvakoolla on se hauska seuraus, että ne tuovat sommittelun enemmän esiin. Tavallisissa täyteläisissä värikuvissa pienetkin yksityiskohdat nousevat helposti esiin ja luovat sommittelusta siten mustavalkokuviin verrattuna usein sirpaleisen vaikutelman. Jämsän sommitelmia katsoo oikein mielikseen. Ne ikään kuin nousevat menneestä.
On helppo yhtyä näyttelyn esittelytekstin luonnehdintoihin kuvien humoristisuudesta ja kokonaisuuden sympaattisuudesta. Onneksi kuvia voi yhä ihastella kirjan sivuilta.
Valo Kuvajainen
Jämsä on ottanut kokonaisuutensa kuvat kävely- ja pyöräretkillä Helsingissä. Kuvat ovat kokoelma retkillä eteen tupsahtaneita, hyvin nähtyjä aiheita, jotka on taltioitu kaupungin ”marginaalialueilta” ja ilman ”varsinaista metodia”, kuten näyttelystä kertovasta esittelypaperista voi lukea. Musta Taide on julkaissut kuvia laajempana kokonaisuutena samannimisenä kirjana tänä vuonna. Alkuvuodesta se julkaisi myös Kristoffer Albrechtin Ziggzagg-teoksen, joka niin ikään luotaa marginaalialueita, Euroopassa. Niitä on hauska verrata keskenään.
Jämsän kuvat on otettu polaroid-kameralla. Se oli Suomessa 1970-luvulla suosittu kamera helppoutensa takia: siinä ei ollut kaikkia satunnaisnäppäilijää kenties tuskastuttavia järjestelmäkameran monimutkaisuuksia. Näppäys heijastuu kamerassa kuva-arkille, joka kehittyy itsestään positiiviksi ja on valmis katsottavaksi pari minuuttia kuvan ottamisen jälkeen. Polaroidin erikoisuuksiin kuuluu myös kuva-arkin pienehkö koko ja miltei neliömäinen muoto (7,6x7,8 cm).
Jämsä on kuvatessa käyttänyt Polaroid 600 ja 770 –filmejä. Näyttelyssä melkein kaikki vedokset ovat esillä suurin piirtein alkueräisessä polaroid-koossa. Poikkeuksen muodostavat selvästi isommat mutta samoihin mittasuhteisiin tehdyt kuvat, joita on ripustettu yksi kunkin pitkän seinän mittaisen sarjan alkuun.
Kuvien kauhtunut värimaailma muistuttaa vanhojen värifilmien ailahtelevista värien kiinnittymisominaisuuksista. Hailakoiden sävyjen joukossa on joissakin kuvissa korostettu punaista ja keltaista. Jämsä päätyi ratkaisuun, jotta kuvat toimisivat hyvin kirjassa; siellä punainen ja keltainen eivät korostukaan samalla tavoin. Kauhtuneet sävyt antavat nostalgisen vivahduksen kuin katsoisi vanhojakin kuvia.
Hailakalla sävymaailmalla ja pienellä kuvakoolla on se hauska seuraus, että ne tuovat sommittelun enemmän esiin. Tavallisissa täyteläisissä värikuvissa pienetkin yksityiskohdat nousevat helposti esiin ja luovat sommittelusta siten mustavalkokuviin verrattuna usein sirpaleisen vaikutelman. Jämsän sommitelmia katsoo oikein mielikseen. Ne ikään kuin nousevat menneestä.
On helppo yhtyä näyttelyn esittelytekstin luonnehdintoihin kuvien humoristisuudesta ja kokonaisuuden sympaattisuudesta. Onneksi kuvia voi yhä ihastella kirjan sivuilta.
Valo Kuvajainen
sunnuntai 5. heinäkuuta 2009
Hollywood hold'em - Antti Kannelsuo S-Galleriassa 29.6.-7.8.2009
S-galleria on SOK:n pääkonttorissaan Fleminginkatu 34:ssä ylläpitämä näyttelypaikka. Sitä on vaikea löytää ilman ohikulkijoiden apua, sillä paikalla ei ole mitään erityistä opastusta galleriaa varten. Gallerian ohjelma vaikuttaa silti ihan kunnianhimoiselta: siellä on kevään mittaan ollut suurin piirtein kuukausittain vaihtuvia näyttelyitä ja koko syksy on buukattu eri alojen kuvaamataiteilijoille. Tilana galleria on parisenkymmentä metriä pitkä, neljä-viisi metriä leveä käytävä, joka sopii kyllä tehtäväänsä, mutta ei välttämättä ole siihen alunperin suunniteltu.
Heinäkuun taiteilija, graafikko Antti Kannelsuo on käyntikortin mukaan SOK:n omaa väkeä. Hänen teoksiaan on esillä seitsemäntoista, kokoluokkaa metri kertaa puolitoista. Näyttelykokonaisuutta taustoittavaa taiteilijan tai näytteilleasettajan laatimaa esittelyä ei ole, mutta ilmeisesti osin sitä korvaavaksi ratkaisuksi on jokaisen kuvan yhteyteen laitettu lyhyt teksti kuva-aiheesta. Lisäksi näyttelystä löytyy muutaman rivin esittely S-Gallerian kotisivuilta. Kannelsuo otti kuvat matkallaan Yhdysvaltain länsirannikolla kesällä 2008.
Näyttely jakaantuu aiheidensa ja visuaalisen ilmeensä puolesta kahteen ryhmään. Erilaiset hotellien, peliluolien ynnä muiden huvittelupaikkojen vanhat valomainokset ja mainoskyltit muodostavat yhtenäisen kahdeksan kuvan sarjansa, ja ne onkin sijoitettu kaikki samalle seinälle. Prameat kyltit on jo täysin palvelleina siirretty pois käytöstä, ja kuvat keskittyvät nimenomaan niihin paljastamatta juurikaan sitä ympäristöä, jossa ne on kuvattu. Se olisi ollut toisenlainen ratkaisu ja tuonut muita aspekteja kuviin. Nyt kuitenkin mukaan on tullut graafisuutta, joka korostuu etenkin yhdessä kuvassa, jossa aihe peittää koko kuva-alan. Kuviin valittu mattapinta onkin omiaan juuri tähän sarjaan.
Kuvaajan kotisivujen perusteella Kannelsuo harrastaa matkakuvausta ja on aikaisemminkin mielellään tallentanut mainostauluja ja muuta vieraiden kulttuurien merkkiviidakkoa. Länsirannikon mainoskyltit ovatkin näyttelyn parasta antia yhtenäisyytensä johdosta.
Muut yhdeksän kuvaa eivät muodosta samalla tavoin eheää kokonaisuutta, mutta monista niistä löytyy eri tavoin (värit, aiheet) viittauksia kylttisarjaan. Tätä kautta humoristisimpana pidän Hight Ashburyn asuntorakennuksen satulinnatorneja, joiden väritys pomppaa suomalaisen silmään. Lisäksi surffilauta kainalossa juokseva surffari on varsin hauska ja viehättävä kuva, vaikka en nähnytkään sillä olleen yhteyttä sarjaan. Kylttisarjasta ja joistakin muista kuvista välittyy mennyt maailma, mutta vain kylttisarjan aiheiden kautta nousee esiin voimakas nostalgisuus, eikä muista kuvista välity jotain muuta tunnelmaa yhtä vahvasti.
Kaiken kaikkiaan tulee vaikutelma, että näyttely on koottu kylttisarjan ympärille. Se on matkailijan kokonaisuus, jossa tärkeintä on kohdatut asiat ja niiden synnyttämät vaikutelmat. Katsojan vaikutelmat kuvista eivät järin paljon poikkea siitä, mitä televisiosta on saanut nähdäkseen. Kylttisarja nousee kokonaisuudesta taiteellisessa mielessä henkilökohtaisimpana osiona. Kuvaaja on käsitellyt teemaa jo pidempään ja se näkyy.
Valo Kuvajainen
Heinäkuun taiteilija, graafikko Antti Kannelsuo on käyntikortin mukaan SOK:n omaa väkeä. Hänen teoksiaan on esillä seitsemäntoista, kokoluokkaa metri kertaa puolitoista. Näyttelykokonaisuutta taustoittavaa taiteilijan tai näytteilleasettajan laatimaa esittelyä ei ole, mutta ilmeisesti osin sitä korvaavaksi ratkaisuksi on jokaisen kuvan yhteyteen laitettu lyhyt teksti kuva-aiheesta. Lisäksi näyttelystä löytyy muutaman rivin esittely S-Gallerian kotisivuilta. Kannelsuo otti kuvat matkallaan Yhdysvaltain länsirannikolla kesällä 2008.
Näyttely jakaantuu aiheidensa ja visuaalisen ilmeensä puolesta kahteen ryhmään. Erilaiset hotellien, peliluolien ynnä muiden huvittelupaikkojen vanhat valomainokset ja mainoskyltit muodostavat yhtenäisen kahdeksan kuvan sarjansa, ja ne onkin sijoitettu kaikki samalle seinälle. Prameat kyltit on jo täysin palvelleina siirretty pois käytöstä, ja kuvat keskittyvät nimenomaan niihin paljastamatta juurikaan sitä ympäristöä, jossa ne on kuvattu. Se olisi ollut toisenlainen ratkaisu ja tuonut muita aspekteja kuviin. Nyt kuitenkin mukaan on tullut graafisuutta, joka korostuu etenkin yhdessä kuvassa, jossa aihe peittää koko kuva-alan. Kuviin valittu mattapinta onkin omiaan juuri tähän sarjaan.
Kuvaajan kotisivujen perusteella Kannelsuo harrastaa matkakuvausta ja on aikaisemminkin mielellään tallentanut mainostauluja ja muuta vieraiden kulttuurien merkkiviidakkoa. Länsirannikon mainoskyltit ovatkin näyttelyn parasta antia yhtenäisyytensä johdosta.
Muut yhdeksän kuvaa eivät muodosta samalla tavoin eheää kokonaisuutta, mutta monista niistä löytyy eri tavoin (värit, aiheet) viittauksia kylttisarjaan. Tätä kautta humoristisimpana pidän Hight Ashburyn asuntorakennuksen satulinnatorneja, joiden väritys pomppaa suomalaisen silmään. Lisäksi surffilauta kainalossa juokseva surffari on varsin hauska ja viehättävä kuva, vaikka en nähnytkään sillä olleen yhteyttä sarjaan. Kylttisarjasta ja joistakin muista kuvista välittyy mennyt maailma, mutta vain kylttisarjan aiheiden kautta nousee esiin voimakas nostalgisuus, eikä muista kuvista välity jotain muuta tunnelmaa yhtä vahvasti.
Kaiken kaikkiaan tulee vaikutelma, että näyttely on koottu kylttisarjan ympärille. Se on matkailijan kokonaisuus, jossa tärkeintä on kohdatut asiat ja niiden synnyttämät vaikutelmat. Katsojan vaikutelmat kuvista eivät järin paljon poikkea siitä, mitä televisiosta on saanut nähdäkseen. Kylttisarja nousee kokonaisuudesta taiteellisessa mielessä henkilökohtaisimpana osiona. Kuvaaja on käsitellyt teemaa jo pidempään ja se näkyy.
Valo Kuvajainen
sunnuntai 7. kesäkuuta 2009
Jussi Tiainen: Helsinki-tiloja
Sanomatalon käytävägalleriassa ollut Jussi Tiaisen Helsinki-tiloja näyttelyssä oli esillä helsinkiläisiä sisätiloja. Tilat ovat yleensä suljettuja suurelta yleisöltä. Syy on useimmiten luonnollinen, tilat ovat erilaisia tuotanto- tutkimus- ja muita laitoksia, takahuoneita, tunneleita, torneja ja vastaavia.
Kuvat ovat konstailemattomia. Tiainen pyrkii esittelemään kohteensa sellaisenaan ilman "taiteellista näkemystä". Kuvat on otettu pääosin laajakulmalla katsekorkeudelta, vain muutama kuva on lähempää otettu.
Tulos on mielestäni varsin onnistunut. Kuvia katseli mielellään useampaankin kertaan (mitä suinkaan ei voi sanoa kaikista näyttelyistä). Suurin osa viehätyksestä johtui tietenkin aiheiden valinnasta eli kohteet olivat sellaisia, joita en aiemmin ole juuri nähnyt (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, ks. myöhemmin). Loput viehätyksestä laitan kuvaajan taidon piikkiin. Lopputulos näyttää yksinkertaiselta ja helpolta, mutta kokemuksesta voin sanoa, että tällaisten kuvien ottaminen ja valmistaminen ei ole yksinkertaista eikä helppoa. Minkä tahansa alueen mestarin suoritusta seuratessa tuntuu aina siltä, että tuohan näyttää helpolta.
Kuvien tekninen laatu on huippuluokkaa. Pystysuorat ovat täsmälleen pystysuoria, kuvat on teräviä kauttaaltaan, yksityiskohdat erottuvat kaikkialta.
Olisin mielelläni nähnyt ainakin muutamasta kuvasta suuremman vedoksen. Näissä kuvissa jos missä vedoksen suuri koko päästäisi kuvan vielä enemmän oikeuksiinsa. Nyt ilmeisesti ripustuksesta johtuen muutamassa vierekkäin olevassa kuvassa pienempi vedos selvästi kärsii vieressä olevasta suuremmasta vedoksesta, vaikka itse asiassa pienempi vedos olisi ansainnut sen suuremman vedoskoon.
Vain muutamassa kuvassa näkyy laajakulmaobjektiivin aiheuttama lievä vääristymä kuvien kulmissa. Vääristymät ovat pieniä eivätkä haittaa kuvissa ollenkaan.
Viikinmäen vedenpuhdistamossa itsekin vierailleena, olisin odottanut sieltä otetuilta kuvilta enemmän. Mutta ehkä syynä onkin se, että oma mielikuvani on sen verran kaukaa ja voimistunut mielessäni ja näin olleen kuva on valjumpi kuin oma mielikuvani.
Toivottavasti kuvia olisi mahdollisuus nähdä muuallakin, sen ne kyllä ansaitsisivat. Jos se ei ole mahdollista, on mahdollista katsoa samoista kuvista tehtyä kirjaa. Tiainen tehnyt yhdessä Jussi Vepsäläisen kanssa samoista kuvista samannimisen kirjan.
Kuvat ovat konstailemattomia. Tiainen pyrkii esittelemään kohteensa sellaisenaan ilman "taiteellista näkemystä". Kuvat on otettu pääosin laajakulmalla katsekorkeudelta, vain muutama kuva on lähempää otettu.
Tulos on mielestäni varsin onnistunut. Kuvia katseli mielellään useampaankin kertaan (mitä suinkaan ei voi sanoa kaikista näyttelyistä). Suurin osa viehätyksestä johtui tietenkin aiheiden valinnasta eli kohteet olivat sellaisia, joita en aiemmin ole juuri nähnyt (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, ks. myöhemmin). Loput viehätyksestä laitan kuvaajan taidon piikkiin. Lopputulos näyttää yksinkertaiselta ja helpolta, mutta kokemuksesta voin sanoa, että tällaisten kuvien ottaminen ja valmistaminen ei ole yksinkertaista eikä helppoa. Minkä tahansa alueen mestarin suoritusta seuratessa tuntuu aina siltä, että tuohan näyttää helpolta.
Kuvien tekninen laatu on huippuluokkaa. Pystysuorat ovat täsmälleen pystysuoria, kuvat on teräviä kauttaaltaan, yksityiskohdat erottuvat kaikkialta.
Olisin mielelläni nähnyt ainakin muutamasta kuvasta suuremman vedoksen. Näissä kuvissa jos missä vedoksen suuri koko päästäisi kuvan vielä enemmän oikeuksiinsa. Nyt ilmeisesti ripustuksesta johtuen muutamassa vierekkäin olevassa kuvassa pienempi vedos selvästi kärsii vieressä olevasta suuremmasta vedoksesta, vaikka itse asiassa pienempi vedos olisi ansainnut sen suuremman vedoskoon.
Vain muutamassa kuvassa näkyy laajakulmaobjektiivin aiheuttama lievä vääristymä kuvien kulmissa. Vääristymät ovat pieniä eivätkä haittaa kuvissa ollenkaan.
Viikinmäen vedenpuhdistamossa itsekin vierailleena, olisin odottanut sieltä otetuilta kuvilta enemmän. Mutta ehkä syynä onkin se, että oma mielikuvani on sen verran kaukaa ja voimistunut mielessäni ja näin olleen kuva on valjumpi kuin oma mielikuvani.
Toivottavasti kuvia olisi mahdollisuus nähdä muuallakin, sen ne kyllä ansaitsisivat. Jos se ei ole mahdollista, on mahdollista katsoa samoista kuvista tehtyä kirjaa. Tiainen tehnyt yhdessä Jussi Vepsäläisen kanssa samoista kuvista samannimisen kirjan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
