Vanhan I.K.Inha-fanin pettymys on melkoinen kun hän näkee Virka-galleriaan (kaupungintalon aulaan) yhteen nurkkaukseen pystetyn näyttelyn. 200 alkuperäisestä lasinegatiivista on valittu noin 30 kuvaa.
Valitettavasti kuvat eivät ole kummoisia. Tuntui siltä, että Inhalla oli ollut tavaton kiire kuvien kanssa. Kuvissa ei juurikaan oltu nähty vaivaa sommittelun ja kuvankulmien valinnassa. Aivan kuin Inha olisi vienyt kameransa paikalle ja räpsäissyt kuvan siltä seisomalta.
Kun vertaa kuvia sekä Inhan itsensä ottamiin maisemakuviin eri puolilta Suomea ja etenkin Signe Branderin Helsinki-kuviin, ero on melkoinen jälkimmäisten eduksi. Kaiken lisäksi näyttelyn vedokset on mielestäni tehty huonosti. Samoista kuvista tehdyssä kirjassa kuvat näkyvät paljon paremmin.
(Samassa galleriassa on samaan aikaan esillä japanilaísen maalaustaiteilijan Kaii Higashiyaman näyttely. Viihdyin Higashiyaman teosten ääressä huomattavasti pitempään kuin Inhan. Etenkin suurikokoiset vierekkäin sijoitetut pelkistetyt, unenomaiset ja hämyisät maisemat olivat hienoja. Mutta kun tämä on valokuvausblogi, niin ei siitä tämän enempää).
maanantai 20. huhtikuuta 2009
Ola Kolehmainen: A Building Is Not a building
Kolehmaisen suuret valokuvat tuovat arkkitehtuurivalokuvaukseen uuden näkökulman. Tavallisesti rakennuksia (valo)kuvataan tilan ja muodon yhdistelminä sekä sisältä että ulkoa. Kolehmainen kuvaa rakennuksia aivan eri tavalla. Kun kuvasta jätetään pois tunnistettavuus, jolla katsoja useimmiten hahmottaa ja kiinnittää kuvat, niin jäljelle jää pinta, muoto ja väri.
Kolehmaisen kuvat haastavat katsojan katsomaan kuvia uudella tavalla. Ensin tulee ihmetelleeksi mitä kuva esittää. Kun on katsonut useamman kuvan, ei enää jaksa ihmetellä mitä kuva esittää, vaan katsoja jää tutkimaan kuvia kuvina. Pintojen, värien, viivojen, ruudukkojen ja heijastumien maailma vie katsojan mennessään, eikä tässä vaiheessa ainakaan minulle tullut enää mieleen kysymys mistä rakennuksen osasta on kysymys.
Kuvat ovat kaikki erittäin suuria. Näyttelyn suurin teos on 2 x 20 metriä, tosin kahdeksasta osasta tehty. Jään miettimään onko kuvien koko itsetarkoitus vai vaatiiko Kiasman näyttelytila ja itse kuvat näin suuren kuvakoon. Samaa asiaa näyttää pohtineen Taneli Eskola viimeisimmässä Kameralehdessä (3-4/2009, s. 178).
Kolehmaisen kuvat haastavat katsojan katsomaan kuvia uudella tavalla. Ensin tulee ihmetelleeksi mitä kuva esittää. Kun on katsonut useamman kuvan, ei enää jaksa ihmetellä mitä kuva esittää, vaan katsoja jää tutkimaan kuvia kuvina. Pintojen, värien, viivojen, ruudukkojen ja heijastumien maailma vie katsojan mennessään, eikä tässä vaiheessa ainakaan minulle tullut enää mieleen kysymys mistä rakennuksen osasta on kysymys.
Kuvat ovat kaikki erittäin suuria. Näyttelyn suurin teos on 2 x 20 metriä, tosin kahdeksasta osasta tehty. Jään miettimään onko kuvien koko itsetarkoitus vai vaatiiko Kiasman näyttelytila ja itse kuvat näin suuren kuvakoon. Samaa asiaa näyttää pohtineen Taneli Eskola viimeisimmässä Kameralehdessä (3-4/2009, s. 178).
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
Leinonen ja Snellman: Kansallismaisema
Kävinpä minäkin katsomassa Kansallismaisemaa. (Näyttely on muuten saanut jatkoaikaa 5.4.2009 asti.)
Näyttelyn nimi on poleeminen (=kiistanhaluinen, väittelevä, riitaisa). Kansallismaisema on näyttelyssä ymmärretty suppeasti, vain metsämaisemia on esillä. Muita kansallismaisemia (merinäkymiä, jokilaaksoja, koskia, saaristoa, kulttuurimaisemia) ei ole esillä lainkaan. Paremminkin nimi olisi voinut olla "Avohakkuu".
Itse näyttelyn kuvat jakaantuvat kolmeen ryhmään. Oma lukunsa on Leinosen eläinkuvat, jotka ovat hienoja. Ne on sijoitettu Snellmanin metsäkuvien joukkoon, ilmeisesti rinnastuksen vuoksi. Erilaisella ripustuksella katselija ehkä huomaisikin, että kyseessä on kaksi eri näyttelyä.
Snelmannin kuvat ottavat selkeästi kantaa avohakkuisiin, tai ehkä pitää olla paatunut metsäteollisuushenkilö (meinasin kirjoittaa -mies), jotta kuvissa näkisi kauneutta.
Mutta, mutta. Snellmanin kuvat ovat liikaa toistensa näköisiä. Olisin kaivannut välillä hieman erilaista kuvakulmaa ja aiheen käsittelyä.
Sama koskee panoraamakuvia. Ne on kaikki melkein samanlaisia ja niitä on liian monta.
Yksi mielenkiintoinen piirre panoraamoista löytyy. Kuvissa on jotain outoa, jota ei aluksi osaa tunnistaa. Monessa kuvassa (en muista oliko kaikissa) aurinko paistaa kolmesta suunnassa. Kuvan oikea kolmannes on vastavaloon, kuvan keskusta oikealta paistavan sivuvaloon ja vasen kolmannes taas vasemmalta tulevaan myötävaloon. Tekniikkaa on käytetty moitteettomasti ja luulenpa, että satunnainen vilkaisija ei tuota edes huomaa.
Näyttelyn nimi on poleeminen (=kiistanhaluinen, väittelevä, riitaisa). Kansallismaisema on näyttelyssä ymmärretty suppeasti, vain metsämaisemia on esillä. Muita kansallismaisemia (merinäkymiä, jokilaaksoja, koskia, saaristoa, kulttuurimaisemia) ei ole esillä lainkaan. Paremminkin nimi olisi voinut olla "Avohakkuu".
Itse näyttelyn kuvat jakaantuvat kolmeen ryhmään. Oma lukunsa on Leinosen eläinkuvat, jotka ovat hienoja. Ne on sijoitettu Snellmanin metsäkuvien joukkoon, ilmeisesti rinnastuksen vuoksi. Erilaisella ripustuksella katselija ehkä huomaisikin, että kyseessä on kaksi eri näyttelyä.
Snelmannin kuvat ottavat selkeästi kantaa avohakkuisiin, tai ehkä pitää olla paatunut metsäteollisuushenkilö (meinasin kirjoittaa -mies), jotta kuvissa näkisi kauneutta.
Mutta, mutta. Snellmanin kuvat ovat liikaa toistensa näköisiä. Olisin kaivannut välillä hieman erilaista kuvakulmaa ja aiheen käsittelyä.
Sama koskee panoraamakuvia. Ne on kaikki melkein samanlaisia ja niitä on liian monta.
Yksi mielenkiintoinen piirre panoraamoista löytyy. Kuvissa on jotain outoa, jota ei aluksi osaa tunnistaa. Monessa kuvassa (en muista oliko kaikissa) aurinko paistaa kolmesta suunnassa. Kuvan oikea kolmannes on vastavaloon, kuvan keskusta oikealta paistavan sivuvaloon ja vasen kolmannes taas vasemmalta tulevaan myötävaloon. Tekniikkaa on käytetty moitteettomasti ja luulenpa, että satunnainen vilkaisija ei tuota edes huomaa.
sunnuntai 29. maaliskuuta 2009
A BUILDING IS NOT A BUILDING - Ola Kolehmainen
26.2. - 26.4.2009 Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki
Kaikki arkkitehtuurikuvauksen ystävät, nyt kipin kapin Kiasmaan ja sen neljänteen kerrokseen! Valokuvataiteilija Ola Kolehmaisen arkkitehtuurinäyttely on vielä jonkin aikaa esillä, ja toista tämän tyyppistä näyttelyä saadaan varmaan odotella pitkään.
Arkkitehtuurikuvaus on taiteenlajina varsin haastava. Kuinka esittää valokuvan keinoin toista taiteenhaaraa, ja vielä niin, että valokuva yhtäältä toimii itsenäisenä taideteoksena ja toisaalta tuo rakennukselle lisäarvoa? Juuri tästä lähtökohdasta on kysymys myös Kolehmaisen näyttelyssä. Kiasman ovenpielitekstissä luvataan, että Kolehmainen ei dokumentoi arkkitehtuuria, vaan nostaa siitä esiin kiinnostavia ja yllättäviä yksityiskohtia.
Eikä Kolehmaisen näyttely petä lupauksia. Suurikokoiset värivedokset vetävät huomion puoleensa heti. Ensimmäisessä näyttelyhuoneessa on kokoelma monotonisia pintoja, patterneja. Yhdessä kuvassa olen tunnistavinani Kiasman seinän. Alan hakea tekstejä kuvien kohteista, mutta niitä ei kerrota - eikä ole tarvekaan. Kolehmainen on irrottanut kohteensa alkuperäisestä ympäristöstään ja luonut niistä jotain aivan uutta. Edes voimakkaat saturoinnit eivät häiritse luomukuvista tykästynyttä makuani - päinvastoin.
Muissa näyttelyhuoneissa on jo monipuolisempia kuvia. Kolehmaisen vedokset ovat paitsi taiteellisesti korkeatasoisia, myös teknisesti huippuluokkaa. Linjat ovat viivasuoria, ja edes monimetrisissä, seinänlevyisissä vedoksissa ei ole vääristymistä häivääkään.
Kolehmaisen näyttelyssä kannattaa kiinnittää huomiota paitsi taideteoksiin, myös niiden nimiin. Osa on tavanomaisia tyyliin "Syksyn lehtiä" tai "Ihmisen jälki", ja osa suorastaan riemastuttavia. Vai mitä sanotte näistä: "Lineaaristen elementtien minimaalisia interventioita" ja "Mielikuvituksen, outouden ja halun hakemisto"?
Mutta Kolehmaisen näyttely jättää myös jotain toivomisen varaa. Kaikki näyttelyn taulut ovat kromogeenisia värivedoksia, joissa kuvat on peitetty heijastavalla pleksillä. Taiteilija lienee halunnut viestiä tällä kuvaamiensa kohteiden luonnetta. Siinä missä rakennusten ikkunat heijastavat kaupunkiympäristöä, taideteokset myös heijastavat näyttelytilojen miljöötä. Minua häiritsivät jossain määrin pinnoissa kimaltelevat kattovalaisimet ja varauloskäyntikyltit. Himmeät vedokset toimisivat näiden teosten kohdalla tässä ympäristössä paremmin. Myös näyttelyn suppeus on pettymys. Kiasman aulaan ripustetun "Daavid ja Goljat -sommitelman" lisäksi nähtävillä on vain 15 ripustusta.
Ola Kolehmaisen taide on puhtaasti museotavaraa, ja museoissa se pääsee myös parhaiten oikeuksiinsa. Värit ovat voimakkaita ja teokset isoja; olohuoneisiin niitä on vaikea kuvitella. Mutta yhtä kaikki: A Building Is Not a Building" on ehdottomasti näkemisen arvoinen näyttely.
Kaikki arkkitehtuurikuvauksen ystävät, nyt kipin kapin Kiasmaan ja sen neljänteen kerrokseen! Valokuvataiteilija Ola Kolehmaisen arkkitehtuurinäyttely on vielä jonkin aikaa esillä, ja toista tämän tyyppistä näyttelyä saadaan varmaan odotella pitkään.
Arkkitehtuurikuvaus on taiteenlajina varsin haastava. Kuinka esittää valokuvan keinoin toista taiteenhaaraa, ja vielä niin, että valokuva yhtäältä toimii itsenäisenä taideteoksena ja toisaalta tuo rakennukselle lisäarvoa? Juuri tästä lähtökohdasta on kysymys myös Kolehmaisen näyttelyssä. Kiasman ovenpielitekstissä luvataan, että Kolehmainen ei dokumentoi arkkitehtuuria, vaan nostaa siitä esiin kiinnostavia ja yllättäviä yksityiskohtia.
Eikä Kolehmaisen näyttely petä lupauksia. Suurikokoiset värivedokset vetävät huomion puoleensa heti. Ensimmäisessä näyttelyhuoneessa on kokoelma monotonisia pintoja, patterneja. Yhdessä kuvassa olen tunnistavinani Kiasman seinän. Alan hakea tekstejä kuvien kohteista, mutta niitä ei kerrota - eikä ole tarvekaan. Kolehmainen on irrottanut kohteensa alkuperäisestä ympäristöstään ja luonut niistä jotain aivan uutta. Edes voimakkaat saturoinnit eivät häiritse luomukuvista tykästynyttä makuani - päinvastoin.
Muissa näyttelyhuoneissa on jo monipuolisempia kuvia. Kolehmaisen vedokset ovat paitsi taiteellisesti korkeatasoisia, myös teknisesti huippuluokkaa. Linjat ovat viivasuoria, ja edes monimetrisissä, seinänlevyisissä vedoksissa ei ole vääristymistä häivääkään.
Kolehmaisen näyttelyssä kannattaa kiinnittää huomiota paitsi taideteoksiin, myös niiden nimiin. Osa on tavanomaisia tyyliin "Syksyn lehtiä" tai "Ihmisen jälki", ja osa suorastaan riemastuttavia. Vai mitä sanotte näistä: "Lineaaristen elementtien minimaalisia interventioita" ja "Mielikuvituksen, outouden ja halun hakemisto"?
Mutta Kolehmaisen näyttely jättää myös jotain toivomisen varaa. Kaikki näyttelyn taulut ovat kromogeenisia värivedoksia, joissa kuvat on peitetty heijastavalla pleksillä. Taiteilija lienee halunnut viestiä tällä kuvaamiensa kohteiden luonnetta. Siinä missä rakennusten ikkunat heijastavat kaupunkiympäristöä, taideteokset myös heijastavat näyttelytilojen miljöötä. Minua häiritsivät jossain määrin pinnoissa kimaltelevat kattovalaisimet ja varauloskäyntikyltit. Himmeät vedokset toimisivat näiden teosten kohdalla tässä ympäristössä paremmin. Myös näyttelyn suppeus on pettymys. Kiasman aulaan ripustetun "Daavid ja Goljat -sommitelman" lisäksi nähtävillä on vain 15 ripustusta.
Ola Kolehmaisen taide on puhtaasti museotavaraa, ja museoissa se pääsee myös parhaiten oikeuksiinsa. Värit ovat voimakkaita ja teokset isoja; olohuoneisiin niitä on vaikea kuvitella. Mutta yhtä kaikki: A Building Is Not a Building" on ehdottomasti näkemisen arvoinen näyttely.
perjantai 20. maaliskuuta 2009
KANSALLISMAISEMA.FI - Antti Leinosen ja Matti Snellmanin valokuvia
17.3. - 29.3.2009, Sanomatalon Mediatori, Helsinki
Kun valokuvanäyttelylle on annettu niinkin mahtipontinen nimi kuin "Kansallismaisema", näyttelyvieraalla on lupa odottaa paljon. Kauniita maisemia, pohjoisen erämaita, virtaavia tunturipuroja, tunnettuja kaupunkinäkymiä? Sellaisia minä ainakin lähdin mielessäni katselemaan. Kolit ja Porvoon ranta-aitat on jo kuvattu miljoonaan kertaan, mutta jotenkin en vain väsy niitä katselemaan. Kansallismaisema on osa kansallistunnetta. Se sykähdyttää aina uudelleen sopivassa ympäristössä.
Mutta, mutta... Mikähän on Mediatorin Kansallismaiseman tarkoitus, huomaan miettiväni jo ensimmäisten kuvien äärellä. Provosoida ja ärsyttää? Vaiko kenties herättää luonnonsuojelutahtoa?
Näyttelyseinämille on ripustettu sekalainen kokoelma toisistaan poikkeavia luontokuvia. Antti Leinosen eläinkuvat edustavat puhdasverisimmillään sitä, mitä minä ymmärrän sanalla "luontokuva". Kuvat ovat hellyttäviä ja taidokkaita. Ne tuovat luonnon sellaisena esiin, jollaisena me toivoisimme sen olevan. Leinosen kuvia on mukava katsella, niiden äärellä viihtyy. Mutta mitä ihmettä ne tekevät tässä näyttelyssä? Ne on kuvattu johonkin aivan muuhun käyttötarkoitukseen.
Matti Snellman on kuvannut hakkuuaukioita ja muita tehometsätalouden runtelemia maisemia. Kuvien voima on niiden apaattisuudessa. Mutta kuvissa on häiritseviä teknisiä puutteita, kuten linssiheijastuksia, eivätkä ne muutenkaan sytytä. Niistä puuttuu juju.
Leinosen ja Snellmanin kuvissa on liian suuri ristiriita. Ne eivät tue toisiaan, ja niiden yhteinen sanoma hukkuu yhteiseen sekametelisoppaan. Tätä näyttelyä on vaikea katsoa kokonaisuutena. Kansallismaisema.fi-näyttelyn nimi velvoittaa enempään kuin mitä olen juuri nähnyt.
Mediatorille oli kaikesta huolimatta kiva poiketa ohikulkumatkalla. Näyttely herätti ajatuksia, ja olihan siellä ihan hienoja yksittäisiä kuviakin. Mutta jos olisin varta vasten lähtenyt sitä katsomaan, olisin pettynyt.
Sen verran Kansallismaisema.fi jäi mieltä askarruttamaan, että vierailin kotiin päästyäni näyttelyn kotisivuilla. Melkoinen mediatapahtuma näyttely on näköjään ollut - se kaikki on mennyt minulta ohi. Toisaalta ihan hyväkin, etten tiennyt taustoja. Nyt näyttely jätti enemmän tilaa ajatuksilleni.
Kun valokuvanäyttelylle on annettu niinkin mahtipontinen nimi kuin "Kansallismaisema", näyttelyvieraalla on lupa odottaa paljon. Kauniita maisemia, pohjoisen erämaita, virtaavia tunturipuroja, tunnettuja kaupunkinäkymiä? Sellaisia minä ainakin lähdin mielessäni katselemaan. Kolit ja Porvoon ranta-aitat on jo kuvattu miljoonaan kertaan, mutta jotenkin en vain väsy niitä katselemaan. Kansallismaisema on osa kansallistunnetta. Se sykähdyttää aina uudelleen sopivassa ympäristössä.
Mutta, mutta... Mikähän on Mediatorin Kansallismaiseman tarkoitus, huomaan miettiväni jo ensimmäisten kuvien äärellä. Provosoida ja ärsyttää? Vaiko kenties herättää luonnonsuojelutahtoa?
Näyttelyseinämille on ripustettu sekalainen kokoelma toisistaan poikkeavia luontokuvia. Antti Leinosen eläinkuvat edustavat puhdasverisimmillään sitä, mitä minä ymmärrän sanalla "luontokuva". Kuvat ovat hellyttäviä ja taidokkaita. Ne tuovat luonnon sellaisena esiin, jollaisena me toivoisimme sen olevan. Leinosen kuvia on mukava katsella, niiden äärellä viihtyy. Mutta mitä ihmettä ne tekevät tässä näyttelyssä? Ne on kuvattu johonkin aivan muuhun käyttötarkoitukseen.
Matti Snellman on kuvannut hakkuuaukioita ja muita tehometsätalouden runtelemia maisemia. Kuvien voima on niiden apaattisuudessa. Mutta kuvissa on häiritseviä teknisiä puutteita, kuten linssiheijastuksia, eivätkä ne muutenkaan sytytä. Niistä puuttuu juju.
Leinosen ja Snellmanin kuvissa on liian suuri ristiriita. Ne eivät tue toisiaan, ja niiden yhteinen sanoma hukkuu yhteiseen sekametelisoppaan. Tätä näyttelyä on vaikea katsoa kokonaisuutena. Kansallismaisema.fi-näyttelyn nimi velvoittaa enempään kuin mitä olen juuri nähnyt.
Mediatorille oli kaikesta huolimatta kiva poiketa ohikulkumatkalla. Näyttely herätti ajatuksia, ja olihan siellä ihan hienoja yksittäisiä kuviakin. Mutta jos olisin varta vasten lähtenyt sitä katsomaan, olisin pettynyt.
Sen verran Kansallismaisema.fi jäi mieltä askarruttamaan, että vierailin kotiin päästyäni näyttelyn kotisivuilla. Melkoinen mediatapahtuma näyttely on näköjään ollut - se kaikki on mennyt minulta ohi. Toisaalta ihan hyväkin, etten tiennyt taustoja. Nyt näyttely jätti enemmän tilaa ajatuksilleni.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
Aletheia - lyhyet arviot
ALETHEIA - Avauksia nykyvalokuvaan
23.1. - 22.3.2009, Taidemuseo Meilahti, Helsinki
Marja Pirilä: Puhuva talo
Mielenkiintoisia camera obscura -kuvia tyhjissä huoneissa (camera=huone), mutta ei puhutellut sen kummemmin.
Oscar Muñoz Kohtalon viiva
Tyhjänpäiväinen video itsestäänselvyydestä.
Emily-Jane Major Marie Claire RIP
Hyvä idea hyvin toteutettuna.
Michael Wesely
Iskee suoraan hermoon teemassa aika ja paikka. Ei aina tule ajatelleeksi että aika valokuvauksessa ei tarvitse olla 1/125 sekunti, vaan se voi olla myös 2 vuotta.
Chino Otsuka Kuvittele löytäväsi minut
Näppärä idea erittäin hyvin tehtynä. Asettaa katsojan miettimään valokuvan aikaa, paikkaa ja totuudelliseuutta.
Liisa Lounila Popcorn
Jälleen yksi erilainen näkökulma aikaan ja paikkaan. Sekavan oloinen silti eikä aivan kanna toteutustaan pidemmälle.
Oscar Muñoz Projekti muistomerkiksi
Aiheen kipeys ja "suuruus" ei riitä, tyhjänpäiväinen toteutus.
Maria Hedlund Valaan valkoisuus
Teoksessa oikeastaan kaksi teemaa: Valkoisuus ja Yllätys. Kumpikin käsitelty auttamattoman huonosti. Teoksen oheistekstnä osin Melvillen "Moby Dick". Muu osa oheistekstiä käsittämätöntä soopaa valkoisuudesta ja sen merkityksestä. Yllätys-teemasta voi aistia hemmotellun nuoren loukkaantumisen arkipäiväisestä asiasta.
Nanna Hänninen Uudenlaisia maisemia
"Taidetta", jota voi hyvin verrata lastentarhalaisten tussitöheryksiin. Jälki näyttää täsmälleen samalta. Nyt se jostain syystä luetaan "taiteeksi".
Aneta Grzeszykowska Nimetön (Muotokuvia)
Jälleen hyvä idea, mutta ei mielestäni kanna sen pidemmälle. Ottaa toisaalta hyvin kantaa nykyvalokuvan totuudellisuuteen.
François Bucher Valmiiksi taitettuja
Itsestäänselvyyksiä.
Jari Silomäki Tavanomaisia kaupunkeja tavanomaisina päivinä
Onneksi Silomäki on tällä kertaa jättänyt tekstit pois kuvista. Hienosti toteutettu totuudellisuudeen teemaan liittyvä teos.
Alfredo Jaar Tosia kuvia
Tarkempi kommentti aiemmin. Kuuluu sarjaan "keisarin uudet vaatteet".
Richard Whitlock
Tarkempi kommentti aiemmin. Mielenkiintoiset kaksi teosta, joita voi katsoa pitkään ja monta kertaa. Näyttelyn paras teos.
Pierre Gonnord
Kelpo idea, mutta mitä sitten?
Renaud Auguste-Dormeuil Päivä ennen
Ja jälleen itsestäänselvyys ja vielä monistettuna.
23.1. - 22.3.2009, Taidemuseo Meilahti, Helsinki
Marja Pirilä: Puhuva talo
Mielenkiintoisia camera obscura -kuvia tyhjissä huoneissa (camera=huone), mutta ei puhutellut sen kummemmin.
Oscar Muñoz Kohtalon viiva
Tyhjänpäiväinen video itsestäänselvyydestä.
Emily-Jane Major Marie Claire RIP
Hyvä idea hyvin toteutettuna.
Michael Wesely
Iskee suoraan hermoon teemassa aika ja paikka. Ei aina tule ajatelleeksi että aika valokuvauksessa ei tarvitse olla 1/125 sekunti, vaan se voi olla myös 2 vuotta.
Chino Otsuka Kuvittele löytäväsi minut
Näppärä idea erittäin hyvin tehtynä. Asettaa katsojan miettimään valokuvan aikaa, paikkaa ja totuudelliseuutta.
Liisa Lounila Popcorn
Jälleen yksi erilainen näkökulma aikaan ja paikkaan. Sekavan oloinen silti eikä aivan kanna toteutustaan pidemmälle.
Oscar Muñoz Projekti muistomerkiksi
Aiheen kipeys ja "suuruus" ei riitä, tyhjänpäiväinen toteutus.
Maria Hedlund Valaan valkoisuus
Teoksessa oikeastaan kaksi teemaa: Valkoisuus ja Yllätys. Kumpikin käsitelty auttamattoman huonosti. Teoksen oheistekstnä osin Melvillen "Moby Dick". Muu osa oheistekstiä käsittämätöntä soopaa valkoisuudesta ja sen merkityksestä. Yllätys-teemasta voi aistia hemmotellun nuoren loukkaantumisen arkipäiväisestä asiasta.
Nanna Hänninen Uudenlaisia maisemia
"Taidetta", jota voi hyvin verrata lastentarhalaisten tussitöheryksiin. Jälki näyttää täsmälleen samalta. Nyt se jostain syystä luetaan "taiteeksi".
Aneta Grzeszykowska Nimetön (Muotokuvia)
Jälleen hyvä idea, mutta ei mielestäni kanna sen pidemmälle. Ottaa toisaalta hyvin kantaa nykyvalokuvan totuudellisuuteen.
François Bucher Valmiiksi taitettuja
Itsestäänselvyyksiä.
Jari Silomäki Tavanomaisia kaupunkeja tavanomaisina päivinä
Onneksi Silomäki on tällä kertaa jättänyt tekstit pois kuvista. Hienosti toteutettu totuudellisuudeen teemaan liittyvä teos.
Alfredo Jaar Tosia kuvia
Tarkempi kommentti aiemmin. Kuuluu sarjaan "keisarin uudet vaatteet".
Richard Whitlock
Tarkempi kommentti aiemmin. Mielenkiintoiset kaksi teosta, joita voi katsoa pitkään ja monta kertaa. Näyttelyn paras teos.
Pierre Gonnord
Kelpo idea, mutta mitä sitten?
Renaud Auguste-Dormeuil Päivä ennen
Ja jälleen itsestäänselvyys ja vielä monistettuna.
lauantai 7. maaliskuuta 2009
Richard Whitlock - Alfredo Jaar
ALETHEIA - Avauksia nykyvalokuvaan, 23.1. - 22.3.2009, Taidemuseo Meilahti, Helsinki
Selvästi mieleenpainuvimmat ja näyttelyn puhuttelevimmat työt on Richard Whitlockin kaksi suurikokoista työtä. ”Tavallinen” valokuva ja suurin osa maalauksista ja kuvista on tehty ns. keskeisperspektiiviä hyväksikäyttäen. Tätä ei katsoja aina tule edes ajatelleeksi ennen kuin näkee ja alkaa ihmetellä muilla tavoilla tehtyjä teoksia.
Whitlock romuttaa koko perspektiivin käsitteen eikä käytä sinänsä mitään ennestään tunnettua perspektiiviä (esim. käänteis-perspektiiviä, jota Whitlockin työt hieman muistuttavat). vaan on kehittänyt aivan oman menetelmänsä. Whitlock on valokuvannut kohteestaan useita kymmeniä valokuvia, kukin kuva eri paikasta ja eri korkeudelta. Lopuksi kuvat on yhdistetty tietokoneella toisistaan saumattomasti, mutta siten että kukin osakohde toistuu teoksessa mittasuhteessa 1:2 riippumatta osakohteen sijainnista syvyyssuunnassa. Esimerkiksi kaikkein taaimpana oleva esine toistuu teoksessa samankokoisena kuin etualalla oleva samanlainen esine.
Lopputulos on katsojalle hämmentävä. Kuvassa on selvästi tutuntuntuinen kohde, mutta jokin ei täsmää. Kun katsoja alkaa tarkemmin tutkia kuvaa, sama toistuu. Välillä katsoja on ymmärtävinään kuvan ja sen kokonaisuuden ja seuraavassa hetkessä tuntuu ettei kaikki täsmääkään, mutta mikä.
Kuvassa olevat monet pienetkin yksityiskohdat alkavat kiinnostaa (koska ne saavat suuremman tilan kuin keskeisperspektiivikuvassa) ja niinpä teoksia voi (ja kannattaa) katsoa pitkään ja palata jonkin ajan kuluttua takaisin.
Toisessa ääripäässä näyttelyssä on Alfredo Jaarin Ruandan kansanmurhan 1994 yhteydessä ottamat kuvat. Kuvat on sijoitettu kannellisiin mustiin laatikoihin siten että kannet ovat kiinni. Kyllä, katsoja ei saa nähdä kuvia vaan ainoastaan lukea niistä kertovat tekstit, jotka ovat laatikoiden vieressä.
Tämä menetelmä on suorastaan nerokas. Tällä tavalla voi tuottaa helposti erittäin hienoja ja korkealaatuisia valokuvia. Kun katsoja lukee tekstin, niin kuva tietenkin syntyy katsojan päässä (mikä on taiteilijan tarkoitus, tietenkin).
Hankaluutena on kahden eri katsojan kuvien vertailun (mikä on taiteilijan tarkoitus, tietenkin).
Katsoja jää miettimään onko laatikossa ylipäätään kuvia (mikä on taiteilijan tarkoitus, tietenkin).
Tässä on näyttelyn kuraattorit ilmeisen tarkoituksellisesti menneet teemansa rajoille, jopa sen yli.
Selvästi mieleenpainuvimmat ja näyttelyn puhuttelevimmat työt on Richard Whitlockin kaksi suurikokoista työtä. ”Tavallinen” valokuva ja suurin osa maalauksista ja kuvista on tehty ns. keskeisperspektiiviä hyväksikäyttäen. Tätä ei katsoja aina tule edes ajatelleeksi ennen kuin näkee ja alkaa ihmetellä muilla tavoilla tehtyjä teoksia.
Whitlock romuttaa koko perspektiivin käsitteen eikä käytä sinänsä mitään ennestään tunnettua perspektiiviä (esim. käänteis-perspektiiviä, jota Whitlockin työt hieman muistuttavat). vaan on kehittänyt aivan oman menetelmänsä. Whitlock on valokuvannut kohteestaan useita kymmeniä valokuvia, kukin kuva eri paikasta ja eri korkeudelta. Lopuksi kuvat on yhdistetty tietokoneella toisistaan saumattomasti, mutta siten että kukin osakohde toistuu teoksessa mittasuhteessa 1:2 riippumatta osakohteen sijainnista syvyyssuunnassa. Esimerkiksi kaikkein taaimpana oleva esine toistuu teoksessa samankokoisena kuin etualalla oleva samanlainen esine.
Lopputulos on katsojalle hämmentävä. Kuvassa on selvästi tutuntuntuinen kohde, mutta jokin ei täsmää. Kun katsoja alkaa tarkemmin tutkia kuvaa, sama toistuu. Välillä katsoja on ymmärtävinään kuvan ja sen kokonaisuuden ja seuraavassa hetkessä tuntuu ettei kaikki täsmääkään, mutta mikä.
Kuvassa olevat monet pienetkin yksityiskohdat alkavat kiinnostaa (koska ne saavat suuremman tilan kuin keskeisperspektiivikuvassa) ja niinpä teoksia voi (ja kannattaa) katsoa pitkään ja palata jonkin ajan kuluttua takaisin.
Toisessa ääripäässä näyttelyssä on Alfredo Jaarin Ruandan kansanmurhan 1994 yhteydessä ottamat kuvat. Kuvat on sijoitettu kannellisiin mustiin laatikoihin siten että kannet ovat kiinni. Kyllä, katsoja ei saa nähdä kuvia vaan ainoastaan lukea niistä kertovat tekstit, jotka ovat laatikoiden vieressä.
Tämä menetelmä on suorastaan nerokas. Tällä tavalla voi tuottaa helposti erittäin hienoja ja korkealaatuisia valokuvia. Kun katsoja lukee tekstin, niin kuva tietenkin syntyy katsojan päässä (mikä on taiteilijan tarkoitus, tietenkin).
Hankaluutena on kahden eri katsojan kuvien vertailun (mikä on taiteilijan tarkoitus, tietenkin).
Katsoja jää miettimään onko laatikossa ylipäätään kuvia (mikä on taiteilijan tarkoitus, tietenkin).
Tässä on näyttelyn kuraattorit ilmeisen tarkoituksellisesti menneet teemansa rajoille, jopa sen yli.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
